Tuskin pysyn housuissani - lennot on nyt ostettu ja hostellit varattu. Kesän matkaan on vain sata päivää! Tässä lyhyt matkasuunnitelma kesän matkakohteista:

3.-13.7.2018 NEPAL

Lennämme 2.7. Dohan kautta ja saavumme seuraavana päivänä puolenpäivän maissa Kathmanduun. Kathmandussa olisi tarkoitus juhlia hyvän ystäväni hääjuhlaa 11.-12.7. Ennen sitä ehdimme tutustua Kathmanduun, mutta tarkoitus olisi mahdollisesti tehdä päiväretki myös Pokharaan. Tämä on minulle ensimmäinen kerta Nepalissa, ja vinkkejä otetaan vastaan!

13.-30.7.2018 THAIMAA

Bangkokiin saavumme perjantaina ilalla ja viivymme kolme yötä. Sen jälkeen suuntaamme yhdessä Hua Hiniin, jossa yövymme myös kolme yötä. Hung-Yin lento lähtee 19.7. illalla Bangkokista, joten HY palaa yksin Bangkokiin ja itse jatkan soolona kohti Koh Samuita, jossa viivyn ruhtinaalliset 9 yötä. Heinäkuussa suurimmassa osassa Thaimaata on monsuunikausi, jonka takia valitsin lopulta kohteekseni Koh Samuin. Siellä pahimman sadekauden pitäisi alkaa vasta syyskuussa. Thaimaasta kaipaan vaan rantalöhöilyä, lomailua ja aurinkoa, joten uskon Koh Samuin lähisaarineen vastaavaan hyvin odotuksiani. Thaimaassakaan en ole aiemmin ollut.

30.7.-2.9.2018 TAIWAN

Tämä on toinen matkani Taiwaniin, enkä voisi olla enemmän innoissani! Kaiken muun hyvän lisäksi saan vieläpä nauttia tämän ihanan maan antimista jopa kokonaisen kuukauden! Hung-Yi on kotoisin Taichungista (josta ylläoleva kuvakin on napattu), ja siellä olisi ainakin tarkoitus viettää jonkun aikaa. Aiomme lisäksi majailla Taipeissa, joka on HY:n yliopistokaupunki sekä matkustaa ainakin Etelä-Taiwaniin, jossa en itse ole vielä käynyt. Etelässä odottavat muun muassa henkeäsalpaavat merimaisemat Kaohsiungissa ja Kentingissä.

2.9. lennän vielä takaisin Bangkokiin, josta minulla on paluulento Suomeen seuraavana päivänä.

Tuskin maltan odottaa!

Varasimme auringonlasku-kameliratsastuksen jo hyvissä ajoin ennen matkaa Oceanair Travelsin kautta. Vastaavia reissuja tekee moni muukin yritys Dubaissa samalla agendalla, mutta Oceanair on kaipa se kaikkein suosituin/luotettavin, ainakin googlen mukaan. Hupi kustansi 72 € per naama ja se sisälsi noudon hostellilta, dyyniajelua maasturilla, kameliratsastuksen, auringonlaskun pällistelyä sekä illallisen ja ohjelmaa ratsastuksen jälkeen arabialaisessa aavikkoleirissä. Tavallisin Dubain aavikko-aktiviteetti on yleensä hiekkadyyniajelu maasturilla, mutta me valitsimme kamelit vaikka ne ovatkin hieman kalliimpi vaihtoehto. Hevoset ja ratsastus ovat ainakin omaa sydäntä lähellä, ja kameliratsastus on ollut bucket listallani jo ammoisista ajoista lähtien.

Kuskimme tuli hakemaan meidät sovitusti keskiviikko-iltapäivänä hostelliltamme. Olimme edellisenä iltana saaneet WhatsAppissa viestin Oceanair Travelsilta, jossa luki tarkka noutoaika. Ajelimme ilmastoidulla ja uudenkarhealla maasturilla noin tunnin erämaahan. Matkan varrella pysähdyttiin matkamuistomyymälän kohdalla kerran, jossa oli mahdollisuus käydä vessassa. Monet autot päästivät paussin aikana ilmat auton renkaista pihalle ja matka jatkui kohti dyynejä. Pienen dyynikaahailun jälkeen pääsimme perille, missä meitä odottivat kamelit ja niiden ohjastajat. Alkuun meidät kuitenkin istutettiin pöydän ääreen ja meille tarjoiltiin arabialaista kahvia ja taateleita.

Kanssamme samassa autossa oli kaksi ruotsalaista nuorta naista. Nopeasti paikalle saapumisen jälkeen he tuntuivat menevän hieman vaikeiksi ja ryhtyivät esittämään vastarintaa; he järkyttyivät siitä millaista ääntä kamelit pitivät, kuinka niiden turpien päällä oli huput (todennäköisesti jotta ne eivät sylkisi turistiparkojen päälle) ja mikä pahinta - niiden jalat oli sidottu jotta ne eivät pääsisi nousemaan ylös. Omasta mielestäni kamelit vaikuttivat ihan hyvinvoivilta ja pakkohan ne on jotenkin sitoa kiinni etteivät ne juokse karkuun... Aavikolla kun nyt ei loogisesti ajatellen kovin montaa paikkaa ole, mihin eläimet muuten saisi kiinni. Lopulta arabit saivat ruotsalaisetkin vakuutettua että eläimet ovat ihan ok, ja pääsimme vihdoin kipuamaan ratsujemme selkään. Kameleilla oli satulat, ja jokaisen selkään mahtui kerrallaan kaksi ihmistä. Niinpä Tiinan kanssa ratsastimme yhdessä samalla kamelilla. Kamelin selkään noustiin sen maatessa vielä maassa, jonka jälkeen se nousi ylös me selässään. Onneksi satulassa oli kauhukahvat, muuten olisimme varmasti lentäneet mäkeen jo tuossa nousuvaiheessa! Kamelin selkä ei ollut mikään maailman mukavin istua, ja "takapenkki" oli huomattavasti etupenkkiä mukavampi. Vaihdoimme puolessavälissä paikkoja Tiinan kanssa, jouduttuamme tulemaan selästä alas siksi aikaa, kun kamelimme satulaa säädettiin. Ratsastus kesti paperilla 45 minuuttia, vaikka aika tuntui paljon lyhyemmältä. Palattuamme takaisin saimme vielä ottaa kuvia kamelien kanssa, ja se oli minusta vähintäänkin yhtä hauskaa kuin ratsastaminen.

Dubai tunnetaan kalliina matkakohteena, mutta yllättäen sillä oli paljon tarjottavaa myös meille köyhille opiskelijoille. Alle olen koonnut muutamia vinkkejä budjettimatkailuun Dubaissa:

Dubaista tuli kotiuduttua reilu viikko sitten ja taidanpa olla rakastunut. Dubain magiaa on vaikea selittää, minuun se vain osui ja upposi. Kotiin en olisi halunnut lähteä ollenkaan. Ainakin toiseksi viikoksi olisin voinut helposti jäädä nauttimaan ihanasta lämmöstä, auringosta, rannoista, turkoosista merestä, suurkaupungin vilinästä...

Kauan kaivattu hermoloma koitti viimein viime viikolla kun Onnibus starttasi Kampista suuntanaan Ruka. Olin Rukalla hiihtolomareissulla jo pari vuotta sitten saman porukan kanssa, tosin nyt mukana oli myös Hung-Yi. Ystäväni Anna-Mari ja Esa olivat vuokranneet mökin Kuusamosta, tällä kertaa hieman kauempaa laskettelukeskuksesta, Pulkkajärveltä. Onneksi käytössä oli kuitenkin auto, joten liikkuminen oli vaivatonta.

Aikaisemmin kerroin jo hieman uudesta tuttavuudesta Hung-Yista, taiwanilaisesta pojasta jonka tapasin yliopiston leffakerhossa. Viime viikolla saimme vieraaksemme Hung-Yin siskon Hsiao-Mein, jonka kanssa teimme vaikka mitä ja kivaa. Tässä siis pieni kertaus viikon kohokohdista.

Moni saattaa varmaan ihmetellä, miksi kertoisin matkailuun keskittyvässä blogissani omaan terveyteeni liittyvästä asiasta. Ensimmäisen kerran nielurisani rupesivat kuitenkin oireilemaan Kiinan vuoden aikana, ja blogin lukijat ovat myötäeläneet monet nielutulehdukset. Joten kaipa tätä voisi sanoa jonkun sortin jatkumoksi ja yhden ajanjakson päättämiseksi elämässäni. Lisäksi ajattelin, että ihan oikea blogikirjoitus aiheesta toisi vauvapalstojen kauhutarinoille hieman vastapainoa. Tässä siis hieman vertaistukea kaikille teille, joilla on sama kohtalo edessä!

Itse leikkauksesta on nyt aikaa kohta kolme viikkoa. Pääsin leikkausjonoon kesällä vierailtuani hieman virheellisesti (lääkärin lähetteestä) korva- ja kurkkutautien päivystyksessä sen sijaan, että olisin saanut lähetteen erikoislääkärille, kuten toivoin. Voin sanoa, että hieman nolotti mennä päivystykseen kun ei varsinaisesti ollut mikään hätänä, mutta pääsinpähän ainakin leikkausjonoon! Noin neljän kuukauden odottelun jälkeen sain kutsun leikkaukseen tammikuussa. Jonossa olin siis puolisen vuotta. Tuonakin aikana risat kyllä ehtivät oireilla, tosin ei enää niin pahasti kuin Kiinassa.

Yhdessä vaiheessa rupesi jo koko leikkaus ja sitä seuraava kahden viikon sairasloma ahdistamaan sen verran että soitin jo korva- ja kurkkuklinikalle peruakseni koko leikkausajan. Ystävällinen nainen puhelimessa sai kuitenkin taottua järkeä päähäni ja vakuutti minut leikkauksen tarpeellisuudesta ja siitä, että kahden viikon kipeänä olo leikkauksen jälkeen on sen arvoista, kun nieluvaivoista pääsee kerralla eroon. Ja pari erittäin pahaa nielutulehdusta kärsineenä en toivoisi sitä helvettiä kyllä pahimmalle vihollisellenikaan.

Leikkaukseen siis kuitenkin päädyin, ja ajankohtakin sopi mukavasti puoliksi vielä joululoman kanssa, joten koulusta ei tarvinnut olla pois kuin viikon. Nielurisaleikkauksesta saa siis kaksi viikkoa sairaslomaa, jotka tulevat kyllä ihan tarpeeseen, mutta siitä myöhemmin lisää.

Ennen leikkausta tutustuin minulle lähetettyihin paasto-ohjeisiin, ja kauhukseni huomasin että olin jättänyt kokonaan huomioimatta kohdan, jossa kielletään luotaistuotteiden ja etenkin omega 3 -valmisteiden käyttö kaksi viikkoa ennen leikkausta. Ja olin juuri sopivasti parisen viikkoa ehtinyt niitä napsia, kun joulun jälkeen sain innostuksen aloittaa terveellisempi elämäntapa omegoiden ja D-vitamiinin avulla. Nopella googlauksella selvisi että juuri omegat aiheuttavat leikkauksissa suuria riskejä sen vuoksi, että ne estävät veren hyytymistä ja tekevät verestä juoksevaa. Ne voivat siis hyvinkin aiheuttaa leikkauksen peruuntumisen tai komplikaatioita leikkauspöydällä. Nice.

Koitti sitten leikkauspäivä, ja saavuin Eiraan kirurgiseen sairaalaan. Alkuun vaihdettuani sairaalavaatteet päälle, pääsin hoitajan haastatteluun jossa kyseltiin perustietoja ja sairauksia sekä lisäksi juurikin näitä omegoita. Päätin sitten myöntää tyhmyyteni, ja hoitaja vaikutti hetken hieman pettyneeltä ja sanoi joutuvansa raportoimaan kirurgille, joka arvioisi uudelleen, pääsenkö edes koko leikkaukseen. Lisäksi sain myös kuulla vasta tässä vaiheessa että viimeisen vuoden aikana ulkomailla saatu sairaalahoito saattaa myös vaikuttaa leikkauksen peruuntumiseen ulkomailla riehuvan sairaalabakteerin vuoksi, jota ei kuulemma Suomessa ole eikä haluta. Onneksi Malesian ensiavun tiputuksesta (ensimmäisen nielutulehduksen vuoksi) oli jo yli vuosi, joten se ei ilmeisesti ollut esteenä. Jouduin odottamaan kirurgin lausuntoa, ja voin sanoa että tuo puolituntinen oli pisin elämässäni. Aikataulujen uudelleenjärjesteleminen olisi varmaan saanut minut perumaan koko homman, sillä sen verran hankalaa tuon kahden viikon sairasloman sovitteleminen muun elämän kanssa on... Ja olihan tätäkin leikkausta ja jännitetty niin pitkään...

Lopulta kuitenkin minulle näytettiin vihreää valoa, jonka jälkeen homma eteni nopeaan tahtiin. Jutustelin nopeasti kahden kesken kirurgin kanssa, joka kertoi toimeenpiteestä ja toipumisesta, sekä sain halutessani esittää kysymyksiä. Sen jälkeen minut vietiin leikkaussaliin, jonne yllätyksekseni kävelin itse. Minulle ei ole aikuisiällä koskaan tehty leikkauksia eikä sen kummemmin toimenpiteitäkään, joten kaikki sairaalatuntemukseni rajoittuu TV-sarjoihin. Luulin, että minut vietäisiin ensin johonkin nukutushuoneeseen (mahtaakohan sellaisia edes olla...? :D) mutta ei, sinne minä leikkauspöydälle kömmin itse ja vastailin vielä hoitajan kysymyksiin samalla kuin käteen laitettiin katetria. Hoitaja kyseli nimeä, sotua sekä myös mihin leikkaukseen olin tulossa. Pakko myöntää, että sillä hetkellä jännitti sen verran, että jouduin hetken aikaa miettimään vastausta. Lisäksi liekö jännityksestä johtuvaa, mutta minulla oli leikkaussalissa niin kylmä että ihan tärisin. Sain kuitenkin lämpöpeiton joka onneksi nopeasti lämmitti jäseneni. Nukutusaineen laiton jälkeen en edes saanut laskea kymmeneen takaperin kuten TV-sarjoissa, vaan tunsin aineen pistelevän hieman kehossa ja se oli menoa sitten. Makeiden unien jälkeen heräsin heräämössä, ja tunsin oloni yllättävän teräväksi, vaikka väsymys oli niin kova että silmiä oli hankala saada pysymään auki. Nopeasti nukutusaineen vaikutus kuitenkin lakkasi ja verenpaineen mittauksen jälkeen minut siirrettiin isompaan saliin muiden potilaiden kanssa toipumaan leikkauksesta.

Ensimmäisenä nielurisaleikkauksen jälkeen tarjotaan juotavaa (ja jano oli kova!) ja sitä kuuluisaa mehujäätä, jota pitäisikin kiskoa kaksin käsin. Itse en ole imelien mehujäiden suurin ystävä, joten yhden syötyäni siirryin pureskelemaan jääpaloja joka olikin ihan mukava kivunlievitys. Juuri leikkauksen jälkeen en itse asiassa tuntenut juurikaan kipua, ennemminkin olin vain pöhnässä vielä nukutuksesta. Kieli ja uvula tuntuivat itse asiassa kipeämmiltä kuin nielu (ja tätä tuntemusta muuten kesti vielä useamman päivän leikkauksen jälkeen). Pystyin puhumaan melko normaalisti, hieman mongertaen. Melko nopeasti minua tultiin hoputtamaan jaloilleni mutta toisen hoitajan mielestä näytin vielä niin nuutuneelta, että hän kehoitti jatkaa unia vielä tovin ennen nousemista. Olin itse asiassa leikkauksessa menettänyt pari desiä verta juurikin niiden prkl omegoiden takia, ja lisäksi oikealla puolella oli ollut pieni paise (!) joka oli myös hankaloittanut ja pitkittänyt operaatiota. Ehkäpä siksi olin siis hieman uupuneempi kuin normaalisti. Parin tunnin nukkumisen jälkeen olo olikin jo paljon pirteämpi ja jaksoin jo hieman lipitellä proteiinijuomaakin. 

Hoitaja tuli jossain vaiheessa tuomaan minulle jälkihoito-ohjeita ja hän oli aivan järkyttynyt kun oli huuomannut, ettei minulle oltu leikkauksen aikana annettu yhtään tulehduskipulääkettä. En tiedä oliko kyseessä moka vai oliko tarkoituskin olla näin, olin nimittäin ennen leikkausta saanut esilääkitystä parin gramman edestä. Hänen mielestään olin kuitenkin ihmeen pirteän oloinen nielurisaleikkauspotilaaksi, ja sain kehuja korkeasta kipukynnyksestäni. En sitten tiedä onko minulla oikeasti korkea kipukynnys, mutta ainakin noihin nielutulehduskipuihin verrattuna tämä tuntui olevan ihan piece of cake.

Lähdin sairaalasta kotiin vasta iltapäivällä, koska äiti tuli hakemaan minut töiden jälkeen. Sairaalasta ei leikkauksen jälkeen saa lähteä yksinään, ja noutajalla tulee olla auto käytössä. Olin melkeinpä viimeinen lähtijä, mutta omasta mielestäni tuntui hyvältä olla sairaalavuoteessa koko päivä ja vain levätä leikkauksen jälkeen. Kotiin olisi kuitenkin saanut kai lähteä aikaisemminkin, jos noutaja olisi päässyt hakemaan. Sairaalasta lähtiessä tunsin olini ihan hyväksi, mutta autolle käveleminen tuntui fyysisesti melko rankalta ja automatkan aikana rupesi väsyttämään ihan rutosti. Kotiin päästyäni meninkin vain nukkumaan, koska kolmanteen kerrokseen portaiden kiipeäminenkin oli tuntunut lähes Mount Everestille kapuamista vastaavalta suoritukselta.

Lääkkeitä kivunhoitoon sain seuraavanlaisesti: Burana 800 g (määrättiin 600 g mutta kotoa löytyi vielä 800 g:sia jotka käytin ensin alta pois), Paratabs 1 g, Tramadol 100 mg ja näiden lisäksi vielä vatsansuojalääkettä. Otin pääsääntöisesti buranaa ja paratabsia vuoron perään noin 4-6 tunnin välein ja tramalia muutamaan otteseen kun kipu yltyi pahaksi. Kipulääkityksen on määrä toimia ennaltaehkäisevästi, ja sen kyllä huomasi ettei teho ollut yhtä hyvä jos lääkkeen otti vasta kivun yllyttyä. Näin kävi usein esim. yöllä jolloin kipuun saattoi herätä ja kesti ainakin parikymmentä minuuttuia tabletin ottamisesta ennen kuin se alkoi vaikuttaa ja unia sai taas jatkettua. Sain yleisesti ottaen ihan hyvin nukuttua, ja nukuin ensimmäisen viikon ajan melkein kaikki päivätkin. Hengittämiseen ja kipuun auttoi kun nukkui pää kohoasennossa. Välillä kipua sai lievitettyä myös jääpaloja imeskelemällä ja kylmäpussilla niskan takana.

Kuinka nopeasti sitten toivuin? Peruskaavan mukaan ensimmäiset pari päivää ovat kivun puolesta ihan ok, kolmannen päivän jälkeen kipu alkaa hieman yltymään ja viides ja kuudes päivä ovat pahimpia. Minunkin kohdallani tämä kaava piti melko hyvin paikkaansa. Tunsin särkyä vielä kymmenennenkin päivän paikkeilla, mutta sen jälkeen kipu lakkasi melko yllättäen. Lääkkeiden vaikutuskin tuntui huononevan mitä pidempään niitä söi... Pahimmillaan söin kipulääkkeitä parin tunnin välein ja yöksi otin tramaliakin pari tablettia kerrallaan kun niistä ei alun jälkeen tuntunut olevan enää mitään hyötyä. Ensimmäisen viikon aikana en pystynyt syömään juurikaan mitään muuta kuin jäätelöä ja silloin tällöin haaleaa keittoa. Eipä tosin kovasti tehnyt mielikään syödä, ja ensimmäisen viikon aikana laihduin kolme kiloa! Vettä join todella paljon ja etenkin jäävesi maistui todella hyvälle. Kiinteitä ruokia aloin vähitellen syömään ensimmäisen viikon lopulla, ja voin sanoa että suolainen ruoka maistui kyllä taivaalliselle viikon jäätelön puputtamisen jälkeen! Vaikka viikon jäätelönsyönti kuulostaa monen unelmalta, alkaa ällömakea tulemaan korvista ulos jo ensimmäisen päivän jälkeen. Itse ostin Lohilon proteiinijäätelöä ja vegepops-mehujäitä jotka eivät ole niin makeita ja niin epäterveellisiä kuin normaalit jäätelöt.

Töihin palasin tasan kaksi viikkoa leikkauksesta ja se tuntui ihan sopivalta ajalta palata sorvin ääreen. Jatkuva asiakkaille puhuminen sai kurkun hieman kuivaksi, mutta muuten olo oli ihan hyvä. Nyt kohta kolme viikkoa leikkauksesta kuluneena tunnen oloni lähes normaaliksi ja ensi viikolla aion palata kuntosalillekin. Mutta kuten alussa sanoin, tulee tuo kahden viikon loma todella tarpeen ja se kannattaa ottaa vakavasti. Ainakaan ensimmäisen kymmenen päivän aikana en suosittelisi tekemään juuri mitään muuta kuin ottamaan rauhallisesti ja makoilemaan sängyssä tai sohvalla.

Oliko leikkaus sen arvoinen? On vielä hieman liian aikaista arvioida leikkauksen hyötyjä, sillä ne näkyvät varmaan vain pitkällä tähtäimellä. Jos nyt kuitenkin oletetaan, että jatkuva sairastelu ja nielurisaongelmat ovat tämän avulla jääneet unholaan, oli tuo parin viikon sairastaminen todella sen arvoista, vaikka välillä olo olikin tosi kipeä. Olo ei kuitenkaan missään vaiheessa äitynyt niin pahaksi kuin esimerkiksi Shenzhenissä jossa kurkkuni turposi niin umpeen etten saanut edes kipulääkettä nieltyä. Samaa tuntuvat muutkin nettien keskustelupalstoilla sanovan, vaikka monet ovat kohdanneet kauhunhetkiä ja esimerkiksi jälkiverenvuotoa joka on nielurisaleikkauksen jälkeen yleistä. Kaikki näyttäisivät leikkausta suosittelevan, eikä kukaan sitä kadu. Aika kultaa muistot!

Tsemppiä, sielunsiskot ja -veljet!

Vuosi vaihtui, ja on aika kerrata pitkästä aikaa viime vuoden ja etenkin viimeaikojen tapahtumia. Blogi on ollut tauolla syksyn kiireiden ja tylsähkön Suomi-elämän vuoksi, mutta 2018 näyttää tuovan mukanaan yhtä jos toista joista saan varmasti taas kerrottavaa myös teille blogin lukijoille.

2017 oli kaiken kaikkiaan melko tapahtumarikas. Vuosi vaihtui Taipeissa jonka jälkeen palasin vielä kotiin Pekingiin suorittamaan loppukokeita. Pekingistä käsin ehdin vielä tehdä matkan Harbiniin ja jääfestivaaleille, jossa näin pitkästä aikaa lunta ja pääsin kokemaan pakkasen purevuuden. Sitten tulikin jo aika jättää Peking taakseni ja lähteä kohti tuntematonta, Shenzheniin. Ehdin käväistä siellä viemässä tavarani, ja jatkoin lentäen Kuala Lumpurin kautta kohti pitkäaikaista haavettani, Australian mannerta. Australiassa ei kaikki edennyt ihan suunnitelmien mukaan, joten teknisistä vaikeuksista huolimatta hyppäsin ennenaikaisesti lennolle suuntana Singapore, jossa vietin 10 ikimuistoista päivää. Toki jälkikäteen ajatellen Austalianreissu oli sinänsä ihan onnistunut, pääsinhän muun muassa kokemaan kiinalaisen uudenvuoden Sydneyssä, ja Blue Mountains National Parkin henkeäsalpaavat maisemat ovat piirtyneet verkkokalvolleni ikuisesti.

Australian- ja Singaporenreissun jälkeen alkoi hektinen kiinalaisen uudenvuoden jälkeinen arki Shenzhenissä. Löysin uuden kotini kiinalaisen pariskunnan asunnosta läheltä työpaikkaani Wuhe'n ghetossa. Alue ei tosin viehättänyt charmillaan ja muutinkin sieltä heti pois saatuani tilaisuuden muuttaa Shenzhenin vanhaan keskustaan Laojieen. Siellä tunsin oloni hieman kotoisammaksi kunnes tajusin että kahden kiinalaistytön lisäksi jaan kämppäni myös lukemattomien torakoiden ja yhden karvaisen rotan kanssa. 

Shenzhen ei saanut paikkaa sydämessäni enkä voi sanoa viihtyneeni kovin hyvin. Työkin oli melko puisevaa enkä kokenut pääseväni tekemään sitä mitä tulin harjoitteluani varten tekemään. Kävipä meillä pieni insidentti poliisienkin kanssa, jonka johdosta jouduin tekemään töitä kotoa käsin jonkun aikaa. Viisumisäädösmuutosten takia ei minulle nimittäin saatu anottua kunnon viisumia, mistä johtuen olin jumissa Manner-Kiinassa sen sijaan, että olisin saanut monikertaviisumin jota minulle oltiin lupailtu, ja jonka avulla olisin rajattomasti päässyt matkustelemaan vaikkapa Hongkongiin ja Macauhun, muutamia mainitakseni. 

Pääsinpä silti pariin kertaan rajojen ulkopuolellekin. Äidin tultua kylään maaliskuussa, kävimme niin ikään Hongkongissa ja Macaussa ja myöhemmin keväällä lähdin vielä Singaporeen anomaan uutta Kiinan viisumia, josta teimme ex-poikaystävän Darranin kanssa reissun ihanalle paratiisisaarelle Bintaniin, Indonesiaan. Parhaat Shenzhenin aikaiset muistoni sijoittuvatkin varmaan itse Shenzhenin sijaan näille reissuille, joita ehdin kevään aikana tehdä. Niin, ehdinhän vielä käydä Kunmingissakin, Yunnanin maakunnassa. Sanoisin, että extreme-matkailua kaikkine 10-tuntisine juna- ja bussimatkoineen, mutta todella sen arvoista!

Heinäkuun alussa palasin Suomeen ja olin onneni kukkuloilla. Vuosi Kiinassa oli tehnyt tehtävänsä ja osasin taas arvostaa kaikkea mitä kotimaalla oli tarjota: puhdasta ilmaa, hiljaisuutta, luonnon tuoksua, ruokaa, irtokarkkeja, omaa kieltä ja juroa kulttuuria... Vaikka Suomessa kesästä ei voinut puhuakaan, pääsin silti nauttimaan muutamista kesäisistä hetkistä mökillä ja ystäväni maatilalla Lemillä. Nopeasti arki kuitenkin taas alkoi, ja kylmä totuus siitä että asuin edelleen äidin luona eikä omaa kämppää ollut tiedossa, iski vasten kasvoja kuin märkä rätti. 

Arjen masennus iski juuri niihin aikoihin kun Darran tuli elokuussa käymään Suomessa, ja tämän vierailun aikana tajusimme myös ettei meistä ehkä olisikaan parisuhteeseen, varsinkaan kaukosuhteeseen. Syksy ei siis alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta onneksi pian koulunpenkille palaamisen jälkeen onnistuin löytämään Sörnäisistä oman pikku yksiön, jossa olen nyt asustellut ja hyvin viihtynyt. Palaset rupesivat hiljalleen loksahtelemaan kohdilleen kun sain töitä Burger Kingistä, hain Hesystä pienen kissalapsen, Fredin, kämppiksekseni ja aloitin kiinantunnit yliopistolla. Tuntui myös ihanalta huomata, että minulla on niin monta upeaa ystävää ympärilläni, muutama heistä jopa kivenheiton päässä (Pekingin Noora muutti ihan viereiselle kadulle asumaan).

Kieltämättä loppusyksystä alkoi (liekö kaamosmasennuksen syytä) voimat hieman loppumaan ja tuntui, että seinät kaatuvat päälle kun on liikaa tekemistä. Parhaimmillani paahdoin kahta työtä ja koulua, jonka lisäksi kävin vielä kiinantunneilla yliopistolla. Kiinan opiskelu ei mennyt ihan suunitelmien mukaan, sillä minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa paneutua siihen yhtään. Kaipa silti on ihan hyvä ylläpitää kielitaitoa edes kuunteluoppilaana... Ja ehkäpä kevään Intermediate 3 & 4 -kursseilla on enemmän aikaa kotiläksyille ja itseopiskelulle... Ainakin olen nyt ilmoittautunut jatkokursseille.

Syksyn mittaan olen käynyt myös kiinalaisissa elokuvanäytöksissä, joita kiinanopettajamme on järjestänyt yliopistolla (jatkuvat myös keväällä, lisätietoja Konfutse-instituutin Facebook-sivuilla). Uusien ja mielenkiintoisten elokuvakokemusten lisäksi leffailloista jäi käteen myös uusi tuttavuus, taiwanilainen Hung-Yi, jonka kanssa olemme nyt loppusyksystä tutustuneet syvemmin. Hung-Yi on Helsingin yliopistossa vaihdossa tulevaan kesään asti ja hänen kanssaan olemme jo tehneet alustavia suunnitelmia tulevalle keväälle ja kesälle.

Vuodesta 2018 onkin tulossa mielenkiintoinen. Koulun suhteen tarkoitukseni olisi valmistua keväällä, vaikka minulla ei ole vielä edes opinnäytetyön aihetta. Kurssit alkavat hiljalleen olemaan pulkassa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Teoriassa valmistuminen on siis mahdollista, mutta kevät tulee näyttämään, miten asian laita on käytännössä. Tällä hetkellä olen niin kurkkuani myöten täynnä opintoja, että tekisi mieli luovuttaa, mutta kuka hullu nyt enää tässä vaiheessa heittäisi hanskat tiskiin. Toki se, että näkee monien opiskelutoverien valmistuvan, motivoi itseäkin. Ja ajatus siitä, että jospa kohta pääsisi jo tekemään oikeita töitä... Työ Burger Kingissä on ollut ihan mielenkiintoista ja antoisaa, muttei ehkä ihan sitä mitä haluaisin lopun elämäni tehdä. Haave yrittäjyydestä ja omasta kahvilasta on kuitenkin alkanut kuplimaan sisälläni, ja siihen liittyen olen ajatellut tehdä opinnäytetyönikin. Saa kuitenkin nähdä, tuleeko siitä mitään.

Opiskelijavaihtoani blogistani seuranneet ihmiset saattavat muistaa, että Kiinan vuoden aikana kärsin jatkuvista nielutulehduksista ja jouduin sen takia pariin otteeseen ensiapuunkin. Pääsin kesällä leikkausjonoon ja nyt viikon päästä minulla on nielurisaleikkaus, joka hieman arveluttaa, sillä minulle ei ole tehty sitten lapsuusvuosien mitään toimenpiteitä. Mutta eiköhän kaikki mene ihan hyvin, ja leikkauksen myötä toivottavasti toistuva sairastelukin saadaan päätökseen. 

Helmikuussa lähdemme Hung-Yin kanssa Onnibussilla kohti Rukaa, josta ystäväperheeni on vuokrannut mökin. Olen innoissani että pääsen näkemään vihdoin lunta, täällä etelässä kun sitä ei ole näkynyt kuin lähinnä loskan muodossa ja vain muutaman tunnin kerrallaan. Alkaakin hiljalleen jo tämä ainainen pimeys tympimään. Onneksi kevätpäivän tasaus meni jo! Ehkä se tästä kohta...

Maaliskuussa pääsen näkemään aurinkoakin, kun lähden ystäväni Tiinan kanssa Dubaihin viikoksi. Varasimme reissun ihan summa mutikassa ja viiden minuutin miettimisajan jälkeen. Kumpikaan meistä ei ole käynyt Arabiemiraateissa eikä kyllä siellä päinkään maailmaa, eli kiva päästä tutustumaan ihan uuteen kulttuuriin ja maisemaan. Haaveena olisi päästä aavikolle ratsastamaan kameleilla, mutta katsotaan riittääkö rahat ja aika. Ainakin auringonpalvonta olisi yksi tavoitteista. Sitä varten pitäisikin nyt ahkerasti käyttää salikorttia, jonka sain äidiltä joululahjaksi. New year, new me. Yeah yeah... Suomeen paluun jälkeen olen saanut mystisiä lisäkiloja jotka eivät ota lähteäkseen. Niistä nyt voisi ainakin alkuun hankkiutua eroon.

Ilouutisena nepalilainen ystäväni Anup meni naimisiin ja hääjuhlaa vietetään heinäkuussa Nepalissa. Olen aina sanonut, että jos hän menee naimisiin, aion kutsua itseni juhliin ja niin nyt teinkin. Heinäkuussa olisi siis Nepalin reissu tiedossa, ja kun Hung-Yi on lähdössä myös juuri heinäkuussa, olemme alustavasti suunnitelleet että lähtisin hänen mukaan Taiwaniin pariksi kuukaudeksi kesällä. Konfutse-insituutillakin olisi ollut tarjolla stipendejä Pekingiin kesäkouluun, mutta sekin osuu juuri heinäkuulle joten taidan joutua skippaamaan kiinanopiskelun. Muuten olisin toki mennyt, sillä se kuulostaa aivan mahtavalta tilaisuudelta! Taiwan kylläkin kiehtoo matkakohteena enemmän, joten uskon viihtyväni siellä vähintään yhtä hyvin. Kaikki on kuitenkin vielä suunnittelutasolla eikä mitään ole vielä lyöty lukkoon, mutta Nepaliin olen joka tapauksessa menossa ja suunnitelmanani oli joka tapauksessa yhdistää se reissu muuhun aasianmatkailuun, joten aika näyttää mihin päädyn.

Taiwanista puheen ollen... Muistatte varmaan, että viime joulun ja uudenvuoden vietin Taiwanissa ja kuvasin siellä innokkaasti Goprolla videomateriaalia tänne blogiin. No, editoinnin suhteen en ole ollut ihan niin innokas mutta nyt uudenvuoden kunniaksi ajattelin ryhdistäytyä ja rykäistä videon kasaan. Alku menikin ihan hyvällä vauhdilla kunnes sitten huomasin poistaneeni KAIKKI Taipeissa kuvaamani miljoona videota enkä yrityksistä huolimatta saanut tiedostoja palautettua muutamia lyhyitä pätkiä lukuun ottamatta. Tästä tietenkin syvästi masentuneena katosi kaikki motivaatio editoimiseen ja video jäi jälleen kerran puolitiehen. Kunhan nyt pääsen pahimman v***tuksen yli, luulen että viimeistelen videon niillä vähillä pätkillä, mitä minulla on jälkellä. Onneksi sentään alkureissun videot olivat tallella... No, mitäs tästä taas opimme? Varmuuskopiot!!! Uudenvuodenlupaukseni voiskin olla että varmuuskopioisin kaikki tiedostoni pilveen...

Kuten tästä pitkähköstä romaanista kävi ilmi, on luvassa siis kaikenlaista kivaa vuodelle 2018. Kevään mittaan palaan taas päivittelemään blogia epäsäännöllisen säännöllisesti, ainakin reissujen osalta. Kannattaa pitää instagram-tiliä (@moaningoflife) silmällä, sillä sitä päivittelen paljon ahkerammin!

Lopuksi haluan toivottaa kaikille onnellista uuttavuotta 2018!  新年快乐！

Syksy on ollut niin kiireistä aikaa, että tuskin olen ehtinyt bloggeria avata. Tässä blogikirjoituksessa selitän hieman mihin aikani on viimeisen kuukauden aikana oikein hukkunut. Samalla luulen että julistan hieman pidemmänkin talvihorroksen blogilleni, sillä tällä hetkellä tarvitsen hieman aikaa omien ajatuksieni selvittelemiselle eikä reissujakaan ole ainakaan lähiaikoina tiedossa.

Viime kerralla valittelin blogissani asuntopulaa. Kävipä sitten eräänä päivänä, että juttelin koulukaverin ja opettajan kanssa asiasta koulun käytävällä ja ohi käveli toinen opettaja, joka kuuli keskustelumme. Hän tarjosi minulle asuntoa Sörnäisistä, ja saman viikon lopulla pääsin jo muuttamaan. En voi tarpeeksi ylistää uutta kotiani, sillä en tiedä ovatko parasta kymmenen minuutin pyöräilymatka kouluun ja keskustaan, talon 30-luvun henki, se, että minulla on vuosien jälkeen vihdoin paikka jota voin kutsua omaksi kodiksi... Vannon, että halasin rakkaita huonekalujani kun näin ne jälleen pitkän eron jälkeen. Minulle nuo hölmöt huonekalut kun symboloivat kotia, siksi niistä en pystynyt luopumaankaan ennen Kiinaan lähtöä.

Viime kerralla mainitsin myös Darranin saapumisesta Suomeen. No, herra kävi Suomessa ja vietti täällä kymmenisen päivää. Vierailu ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitellun kaavan mukaan ja tuona aikana huomasimme molemmat toisistamme puolia jotka yllättivät. Olemme nyt laittaneet hommat jäihin ainakin tältä osin ja annamme toisillemme tilaa ja aikaa miettiä olemmeko sittenkään toisillemme tarkoitetut. Darranin vierailusta jäi kuitenkin hyviäkin muistoja ja uskon hänen ajattelevan samoin. Ehkä itsestäni huomaan, että kaipa olen hiljalleen jo kasvanut tämän kaukosuhdevaiheen yli... Tällä iällä sitä kaipaisi jo jotain hieman pysyvämpää... Jonkun, jonka kanssa jakaa arki ja jokapäiväiset asiat. Vaikka aasialaiset miehet kiinnostavat, on kulttuuriero aina kulttuuriero. Joskus jatkuva itsensä todisteleminen toiselle (miksi teen näin) käy hieman tylsäksi ja olisi mukava keskittyä vain olennaiseen. 

Olen aloittanut kiinan opiskelun Helsingin yliopistolla, Kunfutse-instituutin järjestämällä kurssilla. Samalle kurssille osui Pekingissä tutuksi tullut Marie, joten on mukavaa että kurssilla on tuttua seuraa. Taso tuntuu juuri sopivalta ja opinnoissa on vaihteeksi haastetta. Tuntuu, että omat taitoni karttuvat kohisten, vaikka kehitys olisi entistäkin nopeampaa jos olisi aikaa panostaa kotitehtäviin. Viimeaikoina olen vain juossut paikasta toiseen... Työt Burger Kingissä ovat alkaneet hyvin ja viihdyn työpaikalla. Teen viikossa kolmisen vuoroa, joten kahden viikottaisen ilta-kiinantunnin ja koulun lisäksi ei viikkoon jää paljoa vapaa-aikaa. Viime viikon olin vielä vanhassa työpaikassani huutokauppayhtiössä, jossa näin taas pitkästä aikaan ihania työkavereita ja ystäviä, joista osan olen tuntenut jo vuosia. Tuli ihana fiilis kun kaikki tervehtivät iloisina ja kyselivät Kiinan-vuodestani. Minua oli todella kaivattu! Lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa ottamaan käyttöön kiinankielentaitoni, joka yllätti minut itsenikin. Pienen alkukarheuden jälkeen onnistui jutustelu ja Wechatissa yhteydenpito kiinalaisten asiakkaiden kanssa vaivatta. Tämä jos mikä antoi lisämotivaatiota opiskeluun. Kaikki kaikessa - muutto, koulu, työt ja kiinan opiskelu mukaan lukien, ei aikaa ole jäänyt paljon muulle. Välillä haluaisin käpertyä vain johonkin nurkkaan nukkumaan, mutta eiköhän tästä selvitä. Tunnelin päässä näkyy jo valoa, vaikka pimeää kohti ollaankin kovaa vauhtia menossa...

Vaikka Suomeen kotiutuminen on tapahtunut melko saumattomasti ja vaikka viihdynkin täällä nyt, on viime aikoina myös hienoinen Kiina-ikävä alkanut nostaa päätään. Eniten huomaan kaipaavani Kiinasta ruokaa, elämän jännittävyyttä ja uusien asioiden kokemista... Sitä, että koko ajan tapahtui jotain ja tapasi uusia ihmisiä. Etenkin kaipaan elämää Pekingissä, jossa koin olevani villi ja vapaa. Toisaalta huomaan kuitenkin että aika on tehnyt tehtävänsä ja luonut kultareunuksia muistoilleni, sillä tehokkaasti ovat jääneet unholaan mm. ne päivät (joita oli enemmän kuin muutama) kun en saasteiden takia jaksanut tai halunnut edes poistua kotoa. Ilokseni sain juuri kuulla, että tähän ihan naapuriini muuttaa Pekingistä tuttu Noora. Nyt kun vielä Sonjan kanssa ehdittäisiin tapaamaan joskus, niin minullahan olisi koko Pekingin kööri kasassa. Puitteet vain ovat eri... Silti tuntuu että joku vetää minua itään...

Kuten alussa jo mainitsin, taitaa blogi jäädä näillä puheilla pienelle tauolle. Niin paljon kuin blogin ylläpitämisestä pidänkin, on se minulle kuitenkin pienoinen stressi, varsinkin nyt kun Suomeen palattua sisällön keksimiseen pitäisi panostaa niin paljon enemmän. Mielessä on ollut vaikka minkälaiset postaukset niin Kiinaan kuin reissaamiseen liittyen, mutta valitettavasti ajanpuutteen takia ne ovat kaikki jääneet vain ajatustasolle kun olen joutunut rankalla kädellä priorisoimaan asioita elämässäni. 

Loppuun haluan vielä mainostaa paria kiinalaista dokumenttia, jotka olen bongannut Yle Areenasta. Näistä minulla oli jo erikseen blogikirjoitus vireillä, mutta jostain syystä sekin jäi julkaisematta. Molemmissa dokkareissa on kuitenkin onneksi vielä runsaasti katsomisaikaa jäljellä, joten suosittelen niitä lämpimästi kaikille kiinalaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Ensimmäinen dokkari on Kiinan gay-skenestä kertova Elämää kiinalaisessa kaapissa, jossa kiinalaiset homot ja lesbot etsivät netissä vastakkaista sukupuolta edustavia gay-kumppaneita täyttämään perinteisiä kiinalaisperheiden asettamia vaatimuksia avioliitosta ja perheenlisäyksestä. Toinen dokumenteista - Kiinalainen unelma - liippaa hieman lähempää Kiina-expattien kokemuksia, sillä se kertoo kiehtovalla tavalla Kiinassa asuvien ulkomaalaisten työllistämisestä "valkoisina apinoina", samalla sivuten Kiinan talouskasvua, rakennusbuumia, bisneskulttuuria ja niiden toista todellisuutta. 

朋友们再见！

Kun seuraan ihmisiä instagramissa, kaikesta paistaa positiivisuus: ihanaa ruokaa, ihania matkoja, parisuhteen suloja, häitä, kauniita lapsia, muodikkaita vaatteita ja asuntoja. Elämä on kaikin puolin ihanaa ja jotkut jopa vielä julistavat ilosanomaa sanoin ja häshtagein. #elämäonihanaa. No, entäs jos ei ole? Syy, minkä takia lähdin aikoinaan Facebookista, oli etten jaksanut enää sitä muiden kyttäystä ja kadehtimista, sitä huomiohuorausta ja säälikalastelua. Valitettavasti syyllistyin siihen itsekin - jopa riippuvuudeksi asti. Facebookista lähdön jälkeen olen tuntenut oloni vapaaksi enkä ole kaivannut takaisin päivääkään. 

Viime aikoina olen saanut paljon palautetta negatiivisesta asenteestani ja olen joutunut tutkiskelemaan itseäni pitkään ja hartaasti. Olenko todella niin masentava ihminen kuin sanotaan? Aiheutanko muille mielipahaa? Onko minulla oikeutta valittaa elämän vastoinkäymisistä kun aina löytyy joku jolla on vähemmän rahaa/ei kotia/sairaus/nälkä/läheiset kuolleet jne. Tuntuu vähäpätöiseltä valittaa omista ongelmista kun oikeastihan kaikki on ihan hyvin. #firstworldproblems.

Olen huomannut, että olen jo muutaman vuoden ajan kärsinyt kausista, jolloin olen todella iloinen tai todella masentunut. Välillä tuntuu että elämässä kaikki menee putkeen ja aurinko paistaa ja kaikki on kevyttä ja upeaa, kun taas välillä tuntuu että kaikki seinät kaatuvat päälle, tekemistä on liikaa ja aikaa liian vähän, en täytä odotuksia joita olen asettanut itselleni ja ihmissuhteet kärsivät. Kiinasta paluun jälkeen tuntui että elämässä on kaikki hyvin, mutta arkeen palaaminen on ollut kuin märkä rätti kasvoilla. Rahat on lopussa, kämppää ei löydy mistään, parisuhdekin koettelee ja kotona olo ahdistaa. Jopa kotiinpaluun jälkeen tulleet lisäkilot masentavat. Kouluun on ollut mukava palata, mutta sen myötä huoli tulevaisuudesta on alkanut nostamaan päätään. Valmistuminen vihdoin häämöttää edessä ja tulevaisuudensuunnitelmiakin on pitkästä aikaa. Samalla kuitenkin murehdin jo, onko minusta edes siihen rupeamaan johon olen ryhtymässä ja saanko mistään tukea projektiini. Haluanko todella sitoutua yrittäjän vaativaan arkeen ja loputtomiin huoliin? Toisaalta viimeisin työharjoitteluni ja monet aiemmatkin työkokemukset ovat vain vahvistaneet sitä mielikuvaa, että pärjäisin todennäköisesti parhaiten itse omana pomonani. Ja kaiken muun kaaoksen keskellä minulle olisi ensisijaisen tärkeää, että saisin edes tehdä työtä joka on mielekästä ja jolla on tarkoitus.

Tämän hetken huolenaiheista suurin on asunnon etsiminen. Valitettavasti 3 kuukauden jonotus HOAS:in jonossa ei ole tuottanut tulosta ja kuulemma asuntoa voi haikailla aikaisintaan joulukuussa. Helsingin Kaupungilta asuntoja saa vain 5 % hakeneista ja SATO oli juuri vuokrannut edellisenä päivänä kyselystäni viimeisen opiskelija-asuntonsa. Torin kautta olen käynyt katsomassa paria solukämppää, jotka eivät ole napanneet vaikka kriteerini eivät ole kovin korkeat.

Niin, mikäpä kiire minulla on täältä äidin luota? No, tietenkin olisi mukavaa saada omat tavarat ja muuttolaatikot ulottuville (tällä hetkellä ne ovat noin 150 km päässä). Olen jo vuosia asunut matkalaukussa eikä minulla ole ollut varsinaista kotia tai paikkaa jossa saan olla täysin oma itseni. Tämän lisäksi Kela maksaa minulle syyskuusta alkaen vain 80 € kuukaudessa opintotukea koska äitini tulot vaikuttavat tukeni määrään. Onko minulla - kermaperseisellä suomalaisella - oikeutta valittaa siitä, etten saa ilmaiseksi tarpeeksi rahaa valtiolta? No, voin sanoa että 80 €:lla saa juuri ja juuri Helsingin sisäisen kuukausilipun ja lounaat koululla. Muuhun siitä ei sitten olekaan. Jos sen sijaan asuisin noin 300 € maksavassa HOAS:in soluasunnossa, saisin noin 300 € opintotukea ja 200 € asumistukea. Melkoinen ero siis, vaikka äidillä asumisesta ei tarvitsekaan vuokraa maksaa. Minun surkealla matikalla tuosta lähes 500 €:sta jää vuokran jälkeenkin himpun verran enemmän käteen kuin tuosta 80 €:sta. Varsinkin kun opiskelijalle jokainen penni on tärkeä. 

Miksi en mene töihin? No, niin menenkin, aloitan itse asiassa ensi maanantaina. Tämä on yksi niistä asioista joista olen todella iloinen, sillä palkan lisäksi tykkään haasteista ja ravintola-ala on minulle kokonaan uusi ulottuvuus jolta kaipaan kokemusta. Siltikin joudun kituuttelemaan harjoittelijan palkalla vähintään puolesta vuodesta vuoteen. Lisäksi kun teen töitä koulun ohella, ei työtä voi tehdä täyspäiväisesti, jotta sillä maksaisi normaalihintaisen vuokra-asunnon Helsingissä. No, onneksi minulla on toinenkin työpaikka jotta saan edes hieman säästöjä tulevaisuuden varalle ja ASP-tilille omaa asuntoa varten. Ai niin, oman asunnonhan ostaisin vaikka heti huomenna, mutta tuskin minulle lainaa mistään myönnettäisiin. Siihen asti minun täytyy maksaa suunnilleen lainanlyhennyksen verran vuokraa jollekin toiselle joka kuukausi. Eipä se tunnu ketään kiinnostavan, selviänkö sen maksamisesta vai en. Samalla pitää kuitenkin pitää huolta, etten ansaitse liikaa rahaa ettei tule mätkyjä. Opiskelijan elämä on jatkuvaa tasapainoittelua.

On harmillista huomata olevansa negatiivinen ihminen, mutta toisaalta tällaisina hetkinä kun tuntuu että kaikki menee pieleen, on vaikeaa pysyä positiivisella mielellä. Hommaa ei helpota yhtään sekään, että syksy lähestyy verkkaasti ja aiempina vuosina olen kärsinyt kaamosmasennuksesta ja -väsymyksestä. Vai johtuuko kaikki vaan siitä että minulla on jotain vikaa korvien välissä? Niin, siinäpä yksi huolenaihe lisää... Niitä kun ei tässä vielä ollutkaan tarpeeksi.