Syksy on ollut niin kiireistä aikaa, että tuskin olen ehtinyt bloggeria avata. Tässä blogikirjoituksessa selitän hieman mihin aikani on viimeisen kuukauden aikana oikein hukkunut. Samalla luulen että julistan hieman pidemmänkin talvihorroksen blogilleni, sillä tällä hetkellä tarvitsen hieman aikaa omien ajatuksieni selvittelemiselle eikä reissujakaan ole ainakaan lähiaikoina tiedossa.

Viime kerralla valittelin blogissani asuntopulaa. Kävipä sitten eräänä päivänä, että juttelin koulukaverin ja opettajan kanssa asiasta koulun käytävällä ja ohi käveli toinen opettaja, joka kuuli keskustelumme. Hän tarjosi minulle asuntoa Sörnäisistä, ja saman viikon lopulla pääsin jo muuttamaan. En voi tarpeeksi ylistää uutta kotiani, sillä en tiedä ovatko parasta kymmenen minuutin pyöräilymatka kouluun ja keskustaan, talon 30-luvun henki, se, että minulla on vuosien jälkeen vihdoin paikka jota voin kutsua omaksi kodiksi... Vannon, että halasin rakkaita huonekalujani kun näin ne jälleen pitkän eron jälkeen. Minulle nuo hölmöt huonekalut kun symboloivat kotia, siksi niistä en pystynyt luopumaankaan ennen Kiinaan lähtöä.

Viime kerralla mainitsin myös Darranin saapumisesta Suomeen. No, herra kävi Suomessa ja vietti täällä kymmenisen päivää. Vierailu ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitellun kaavan mukaan ja tuona aikana huomasimme molemmat toisistamme puolia jotka yllättivät. Olemme nyt laittaneet hommat jäihin ainakin tältä osin ja annamme toisillemme tilaa ja aikaa miettiä olemmeko sittenkään toisillemme tarkoitetut. Darranin vierailusta jäi kuitenkin hyviäkin muistoja ja uskon hänen ajattelevan samoin. Ehkä itsestäni huomaan, että kaipa olen hiljalleen jo kasvanut tämän kaukosuhdevaiheen yli... Tällä iällä sitä kaipaisi jo jotain hieman pysyvämpää... Jonkun, jonka kanssa jakaa arki ja jokapäiväiset asiat. Vaikka aasialaiset miehet kiinnostavat, on kulttuuriero aina kulttuuriero. Joskus jatkuva itsensä todisteleminen toiselle (miksi teen näin) käy hieman tylsäksi ja olisi mukava keskittyä vain olennaiseen. 

Olen aloittanut kiinan opiskelun Helsingin yliopistolla, Kunfutse-instituutin järjestämällä kurssilla. Samalle kurssille osui Pekingissä tutuksi tullut Marie, joten on mukavaa että kurssilla on tuttua seuraa. Taso tuntuu juuri sopivalta ja opinnoissa on vaihteeksi haastetta. Tuntuu, että omat taitoni karttuvat kohisten, vaikka kehitys olisi entistäkin nopeampaa jos olisi aikaa panostaa kotitehtäviin. Viimeaikoina olen vain juossut paikasta toiseen... Työt Burger Kingissä ovat alkaneet hyvin ja viihdyn työpaikalla. Teen viikossa kolmisen vuoroa, joten kahden viikottaisen ilta-kiinantunnin ja koulun lisäksi ei viikkoon jää paljoa vapaa-aikaa. Viime viikon olin vielä vanhassa työpaikassani huutokauppayhtiössä, jossa näin taas pitkästä aikaan ihania työkavereita ja ystäviä, joista osan olen tuntenut jo vuosia. Tuli ihana fiilis kun kaikki tervehtivät iloisina ja kyselivät Kiinan-vuodestani. Minua oli todella kaivattu! Lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa ottamaan käyttöön kiinankielentaitoni, joka yllätti minut itsenikin. Pienen alkukarheuden jälkeen onnistui jutustelu ja Wechatissa yhteydenpito kiinalaisten asiakkaiden kanssa vaivatta. Tämä jos mikä antoi lisämotivaatiota opiskeluun. Kaikki kaikessa - muutto, koulu, työt ja kiinan opiskelu mukaan lukien, ei aikaa ole jäänyt paljon muulle. Välillä haluaisin käpertyä vain johonkin nurkkaan nukkumaan, mutta eiköhän tästä selvitä. Tunnelin päässä näkyy jo valoa, vaikka pimeää kohti ollaankin kovaa vauhtia menossa...

Vaikka Suomeen kotiutuminen on tapahtunut melko saumattomasti ja vaikka viihdynkin täällä nyt, on viime aikoina myös hienoinen Kiina-ikävä alkanut nostaa päätään. Eniten huomaan kaipaavani Kiinasta ruokaa, elämän jännittävyyttä ja uusien asioiden kokemista... Sitä, että koko ajan tapahtui jotain ja tapasi uusia ihmisiä. Etenkin kaipaan elämää Pekingissä, jossa koin olevani villi ja vapaa. Toisaalta huomaan kuitenkin että aika on tehnyt tehtävänsä ja luonut kultareunuksia muistoilleni, sillä tehokkaasti ovat jääneet unholaan mm. ne päivät (joita oli enemmän kuin muutama) kun en saasteiden takia jaksanut tai halunnut edes poistua kotoa. Ilokseni sain juuri kuulla, että tähän ihan naapuriini muuttaa Pekingistä tuttu Noora. Nyt kun vielä Sonjan kanssa ehdittäisiin tapaamaan joskus, niin minullahan olisi koko Pekingin kööri kasassa. Puitteet vain ovat eri... Silti tuntuu että joku vetää minua itään...

Kuten alussa jo mainitsin, taitaa blogi jäädä näillä puheilla pienelle tauolle. Niin paljon kuin blogin ylläpitämisestä pidänkin, on se minulle kuitenkin pienoinen stressi, varsinkin nyt kun Suomeen palattua sisällön keksimiseen pitäisi panostaa niin paljon enemmän. Mielessä on ollut vaikka minkälaiset postaukset niin Kiinaan kuin reissaamiseen liittyen, mutta valitettavasti ajanpuutteen takia ne ovat kaikki jääneet vain ajatustasolle kun olen joutunut rankalla kädellä priorisoimaan asioita elämässäni. 

Loppuun haluan vielä mainostaa paria kiinalaista dokumenttia, jotka olen bongannut Yle Areenasta. Näistä minulla oli jo erikseen blogikirjoitus vireillä, mutta jostain syystä sekin jäi julkaisematta. Molemmissa dokkareissa on kuitenkin onneksi vielä runsaasti katsomisaikaa jäljellä, joten suosittelen niitä lämpimästi kaikille kiinalaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Ensimmäinen dokkari on Kiinan gay-skenestä kertova Elämää kiinalaisessa kaapissa, jossa kiinalaiset homot ja lesbot etsivät netissä vastakkaista sukupuolta edustavia gay-kumppaneita täyttämään perinteisiä kiinalaisperheiden asettamia vaatimuksia avioliitosta ja perheenlisäyksestä. Toinen dokumenteista - Kiinalainen unelma - liippaa hieman lähempää Kiina-expattien kokemuksia, sillä se kertoo kiehtovalla tavalla Kiinassa asuvien ulkomaalaisten työllistämisestä "valkoisina apinoina", samalla sivuten Kiinan talouskasvua, rakennusbuumia, bisneskulttuuria ja niiden toista todellisuutta. 

朋友们再见！

Siitä on melkein jo pari viikkoa kun palasin takaisin kotiin. Lento meni todella hyvin ja sain jopa istumapaikan hätäuloskäynnin rivistä, jossa oli mukavasti jalkatilaa. Aeroflot ylitti lentoyhtiönä kaikki odotukset ja tulevaisuudessa tulen ehdottomasti käyttämään heidän palvelujaan uudestaankin! Edes muutamasta lisäkilosta ja kahdesta käsimatkatavarasta ei kukaan sanonut mitään. Jos nyt jotain valitettavaa on löydettävä, niin Moskovan kenttä oli ihan hirveä, mutta eipä siellä tullut vietettyä aikaa kuin ne puoli tuntia jotka laukkasin terminaalista toiseen.

Tuntuu, että mun otsikot huononevat kerta kerralta mutta kun juttujen aihe on aina kuulumisten päivittelyä, on otsikoitakin suht vaikea keksiä. Aloittakaamme tällä kertaa käänteisessä järjestyksessä uusimmilla uutisilla sillä ne ovat myös jännittävimmät: hyvät naiset ja herrat, viimeinen kuukauteni Kiinassa on startannut sillä ostin pari päivää sitten paluulennon Suomeen ja palaan kotiin 28.6., eli ihan kohta! Viime viikolla piipahdin Singaporessa viisuminkerjuureissulla (josta on tulossa oma tarinansa myöhemmin) ja sain vain kuukauden viisumin anomani kolmen kuukauden sijaan. Päätin etten tätä viisumipelleilyä enää jaksa joten pyysin saada palata Suomeen ja tehdä loppuharjottelun sieltä käsin. Eipä minulle jää siihen kuin alle kaksi viikkoa, ja ne voin ihan hyvin tehdä Suomesta. Kotoahan olen viimeiset puolitoista kuukautta työskennellytkin, mutta nyt uuden M-viisumin turvin uskalsin tehdä comebackin toimistolle ja tarkoitus olisi loppuaika sitten työskennellä sieltä. Pitää kyllä vieläkin kiittää jotain korkeampia voimia siitä etten silloin viime kerralla jäänyt kiinni siitä turistiviisumilla työskentelystä... Aika ikäviä seurauksia olisi voinut siitä tulla...

Työnteosta pääsemme aasinsiltaa pitkin virkistyspäivään, jota vietimme työporukan kanssa pian Pekigistä paluuni jälkeen, 12.5. Lähdimme aamulla aikaisin Yangmein vanhalta toimistoltamme bussikyydillä kohti Huizhouta. Ensin suuntasimme go-kart -radalle, joka oli hiekkakenttä keskellä ei mitään. Siellä saimme ajaa kyseenalaisessa kunnossa olevilla go-karteilla rallia (ne eivät tosin menneet kovin lujaa) ja paahtua helteessä, sillä aurinko paistoi kirjaimellisesti oikein olan takaa. Ajaminen oli kuitenkin hauskaa ja itsellä on ainakin ollut auton rattiin niin hirveä ikävä, että minkä tahansa menopelin ohjaaminen tuntuu ihan mahtavalta.

Tällä viikolla päästiin Helsingissä todistamaan harvinaista tapahtumaa, kun Kiinan presidentti Xi Jinping oli valtiovierailulla Suomessa. Suomen asiat täällä Shenzhenissä kuitenkin välillä tuntuvat kovin kaukaisilta, joten tämänkertaisessa kirjotuksessa keskityn oman elämäni valtiovierailuun; nimittäin viime viikolla äitini tuli kera salmiakkien ja ruisleipien kylmästä Suomesta lämmittelemään hetkeksi Etelä-Kiinan lämpöön.

Hyvää ystävänpäivää! <3

Ei ole blogia tullut hetkeen päiviteltyä, ja syy on siinä että palasin eilen Singaporesta Kuala Lumpurin ja Hongkongin kautta Shenzheniin. Ennen Australia- ja Singapore-postauksia päivittelen vähän kuulumisia koska kaikenlaista on ehtinyt tapahtua... Reissupostaukset kuvineen teen sitten kun olen asettunut aloilleni ja pystyn niihin kunnolla keskittymään. Tällä hetkellä on pää vielä vähän pyörällä kaikesta uudesta.

Jotta kotiinpaluu ei olisi ollut liian jouheva (ja ihan kuin se olisi alun perinkään ollut, kaksi ylimääräistä lentolippua ja monta päänsärkyä myöhemmin), kadotin viime metreillä ennen kotiin pääsyä Shenzhenin metrossa pankkikorttini. Se tippui kännykän löystyneestä lompakko-taskusta, ja huomasin katoamisen heti metroon astuttuani. Luulen sen tippuneen kun otin samaisesta lompakosta metrokorttini asemalla. Mutta hätä ei ole tämän näköinen! Minulla on kyseiseen tiliin sattumoisin useampi kortti, joista kaksi mukana matkassa. Niinpä pyysin kaveria soittamaan sulkupalveluun ja sulkemaan kortin. Myöhemmin kuitenkin katsoin verkkopankista että olin mennyt sulkemaan juuri sen kortin mikä minulla vielä oli jäljellä. Eli nyt olen sitten sulkenut molemmat nordean tilini kortit... Onneksi on tili vielä toisessa pankissa, pitää nyt sinne sitten siirrellä rahaa kunnes äiti tulee käymään maaliskuussa ja tuo uuden kortin mukanaan.

Niin, äiti on tosiaan tulossa käymään maaliskuun lopussa, mikä on tietysti tosi kivaa! Mutta jottei olisi liian kivaa, niin heti saavuttuani sain kuulla että Kiinan viisumisäädökset ovat nyt menneellä viikolla muuttuneet ja harjoittelupaikan käyttämä agentti ei enää myönnä M-viisumeita. Eli nyt pitäisi sitten kärvistellä nykyisellä double entry -viisumilla josta ensimmäisen entryn olen jo käyttänyt. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minulla olisi maaliskuun loppuun mennessä ollut jo multiple entry M-viisumi joten äidin ollessa täällä olisin voinut mennä rajan yli miten tykkään. Mutta nytpä se onkin himpun verran hankalampaa ja vaatii tarkkaa etukäteistä suunnittelua. Pieni mahdollisuus kuulemma on, että viisumeita aletaan taas käsittelemään maaliskuussa, mutta enpä luottaisi siihen liikaa. Toivossa on kai kuitenkin hyvä elää.

Ja jotta surkeiden sattumusten sarja olisi täydellinen, ovat ne kaksi postissa lähettämääni pakettia (missä on muun muassa suurin osa vaatteistani ja parit nahkakengät, kiinan oppikirjat jne...) hävinneet tuhkana tuuleen. Tai eivät ne ainakaan kolmessa viikossa ole Pekingistä Shenzheniin ehtineet. Toki niiden toimitus on voinut myöhästyä kiinalaisen uuden vuoden takia, mutta niiden perään olisi varmasti huomattavan paljon helpompi kysellä jos en olisi heittänyt tracking code -kuitteja menemään Singaporessa............... Kuinka tyhmä voi ihminen olla! Rehellisesti sanottuna olin siinä vaiheessa jo unohtanut koko paketit ja katsoin vaan että jaahas, jotain kiinalaisia kuitteja ja nakkasin menemään. Tämä tapahtui siis ihan pari päivää sitten, eli olin minä melkein ne kolme viikkoa jaksanut niitä raahata läpi useamman mantereen. Mutta jännitystä elämään, eikös vaan. En jaksa enää edes murehtia niitä liikaa, tulevat jos tulevat. 

Päällimmäiset fiilikset Shenzhenistä: Täällä on ihan pirun kylmä!!! Toki siihen vaikuttaa se, että olen tottunut 30 asteen helteisiin ja ulkona on tällä hetkellä parhaimmillaan vain noin 17 astetta, mutta pahinta on se, että sisällä on yhtä kylmä! Täällä ei siis ole mitään sisälämmitystä ja kaikki lämpimät vaatteeni pakkasin niihin laatikoihin jotka nyt ovat kadonneet postissa. Muuten kaikki on mennyt tosi kivasti, uuteen kämppään olen jo ehtinyt kotiutua ja ekan työpäivänkin jälkeen on fiilikset todella hyvät!

Kiinalaiset eivät meidän ystävänpäiväämme vietä, ja se ei näy katukuvassa mitenkään. Qingrenjie on käännös valentine's daysta, joka kirjaimellisesti tarkoittaa rakastavaisten päivää. Kiinalaisilla on kuitenkin oma valentine's day, qixi festival, jota vietetään kesän lopulla. Siksi länsimaalainen juhla ei ole täällä lyönyt läpi. Omaa ystävänpäivääni vietän yksin jääkaappia vastaavassa huoneessani, vaikka Pekingiin jäikin joku jonka kainalossa olisi mukava lämmitellä... Mutta siitä ehkä lisää sitten myöhemmin! ;)

Torstaina minut vietiin tutustumaan toimistolle, jossa tapasin E-villen työporukkaa. Jäi ihan mahtava fiilis ja odotan innolla harjoittelun alkua! Nyt enää ainut jännitystekijä on viisumin anominen Sydneyssä,  mutta kovasti minulle vakuuteltiin että kaikki menee ihan ok. Ja niin kai pitäisikin. Ainakin nyt on kaikki vaadittavat paperit tulostettu ja aika suurlähetystöön varattu maanantaille.

E-villeilyn jälkeen lähdin vielä katsastamaan AirBnB:stä löytämäni huoneen, joka on parin kilsan päässä E-villen päätoimistolta, Wuhe-metroasemalla (tänään oltiin toisella toimistolla). Huone on miniatyyrinen mutta hinnaltaan sopiva (hintataso tuntuu täälläkin olevan melko korkea). Asunnon omistaa nuori pariskunta, jotka vaikuttivat todella sydämellisiltä ja mukavilta. Asunto on vartioidussa compoundissa, jonka keskellä on oma puutarha. Todella viihtyisää! Alueeltakin tuntui löytyvän paljon kauppoja ja ravintoloita ja metroasema on ihan talon edessä. Ja töihin pääsee vaikka pyörällä, mikäpä sen parempaa...

Olen ollut Shenzhenissä kerran aikaisemmin ja silloin kaupunki ei jättänyt kummoista vaikutelmaa. Nyt kuitenkin Pekingin jälkeen tuntui siltä että tulen varmasti viihtymään hyvin: pienempi paikka, vähemmän ihmisiä, puhtaampaa, vehreämpää, parempi ilma ja ilmasto, oma huone... Työntekokin kiinnostaa enemmän kuin koulunpenkki. Joten kolmen viikon päästä on varmasti kiva palata uuteen kotiin!

Illalla lähden metrolla taas kohti lentokenttää, ja kone Kuala Lumpuriin lähtee kolmelta yöllä (toivottavasti ajallaan, koska välilasku on vain puolisentoista tuntia). Luvassa on noin 24 tuntia tien (ja pilvien) päällä, mutta eiköhän se ole sen arvoista... Seuraava päivitys tulee sitten from Down Under! G'day!

Huom, kirjoitin blogipostauksen kännykällä mikä on ehkä ärsyttävintä koko maailmassa; puhelin "korjaa" ystävällisesti joka sanan (väärin), enkä yksinkertaisesti jaksa oikolukea kaikkea. Lisäksi pahoittelut jos ulkoasu on vähän kökkö. Korjailen sitä kun pääsen oikean koneen ääreen...

Viimeinen viikko Pekingissä on ollut sellaista tunteiden vuoristorataa, että sitä on vaikea sanoiksi purkaa. Harbinista paluun jälkeen ilma on ollut mitä täydellisin, kiinankoe meni nappiin, päivät ovat täyttyneet hauskasta tekemisestä, mutta myös huoli tulevasta ahdistaa ja painaa. Muutama vihan liekkikin on ehtinyt syttyä, mutta niistä lisää myöhemmin. Lisään tähän postaukseen sekalaisia kuvia kaikesta, mitä viikon aikana on ehtinyt tapahtua. En tiedä jääkö tämä viimeiseksi postauksekseni Pekingistä tällä erää...

... Otan mukaan mitä tarvitsen. Eli 23 kg matkalaukun ja 8 kg rinkan, jotka molemmat on hieman ylipainoisia... Lentokentälle olisi tarkoitus lähteä kolmen tunnin päästä ja pakkailen vielä viimeisiä tavaroita ja siivoan huonettani. Miten vaikeaa on pakata mukaan tavarat, joita tulen tarvitsemaan vuodeksi. Päättää, mitä pitää jättää taakse, koska en halua ottaa mukaan liikaakaan. Kiina on tavaran luvattu maa ja sieltä saa kaikkea.

Muuttaminen on ihanaa, koska se enteilee aina uusia alkuja. Muuta ihanaa siinä ei sitten olekaan. Viimeisen parin vuoden aikana olen joutunut muuttamaan lukuisia kertoja. Oikeastaan Hollannista Suomeen takaisinmuuton jälkeen alkoi vaihe elämässäni, jota kutsun "matkalaukussa asumiseksi". Eikä sille ole näkyvissä loppua... Toisaalta on ihan kiva, että voi sanoa työskennelleensä melkein jokaisessa Suomen L-alkuisessa pitäjässä (no ei nyt sentään, mutta ihan oikeasti: Lammi, Laitila, Liljendal/Loviisa...!). Näiden lisäksi on tullut opiskeltua Asikkalassa ja Kouvolassa ja välissä reissattua siellä sun täällä. Välillä en ole vaivautunut edes purkamaan laatikoita tavaroista, sillä kohtahan ne pitää kuitenkin taas muuttaa. Äitini autotallissa on edelleen Hollannista tulleita laatikoita, joita ei ole edes avattu Suomeen muuttamisen jälkeen. Tämä taas herättää kysymyksen, että mitäköhän tällä kaikella roinalla edes tekee, jos ei sitä ole viiteen vuoteen tarvinnut...

Syksyllä sain opiskelupaikan Helsingistä ja huokaisin helpotuksesta, sillä se tarkoitti poispääsyä Kouvolasta ja paluuta kotikaupunkiini (kaikki kunnia Kouvostoliitolle, but ain't gonna miss it...). Ajattelin, että nyt pääsen vihdoin asettumaan aloilleni. Sain opiskelija-asuntosäätiön kautta ihanan pienen yksiön Ruskeasuolta ja pitkästä aikaa pystyin kutsumaan jotain paikkaa kodiksi. Lisäksi pääsin nauttimaan minulle harvinaisesta herkusta, nimittäin omasta rauhasta ja vapaudesta; ei kämppiksiä, ei vanhempia, vain minä ja omat ajatukseni. Tämä oli ensimmäinen kerta minulle, kun asuin omillani (ellei lasketa Laitilan mummonmökkiä, jossa asuin yhden kesän joukko vuohia ja hevosia takapihallani).

Mutta kuten kaikki hyvä loppuu aikanaan, loppui myös minun ja yksiöni yhteiselo viime torstaina. Vaikka olen innoissani vaihtovuodesta ja siitä ajatuksesta, että pääsen taas aloittamaan alusta, uudessa ympäristössä ja uusien ihmisten kera, mietin silti välillä, että olenkohan jo vähän liian vanha tällaiseen. Monet ystäväni menevät naimisiin ja hankkivat lapsia, osalla on jo kouluikäiset lapset tai menestyvä yritys. Itse muutan ties kuinka monetta kertaa äitini nurkkiin ja kohta asun Pekingissä opiskelija-asuntolassa, jaetussa huoneessa ihmisen kanssa, jota en edes entuudestaan tunne. Elämä on toki valintoja ja tämä on valinta, jonka olen tehnyt itselleni. Haluan nähdä maailmaa ja laajentaa maailmankuvaani ennen kuin asetun aloilleni. Pahin painajaiseni olisi, että myöhemmällä iällä harmittelisin sitä, ettei tullut mentyä ja nähtyä tarpeeksi. Silti tunnen eräänlaista haikeutta tutuksi ja turvalliseksi käyneen elämän taakseni jättämisestä. Murehdin sitäkin, kuinka tulen taloudellisesti selviämään, kun en vuoteen käy palkkatöissä. Tuntuu hassulta, ettei seuraavasta palkkapäivästä ole tietoa, kun on viimeiset viisi vuotta tottunut saamaan säännöllisiä tuloja. Onneksi on opintotuki, vaikka siitäkin vähästä yritetään riistää. Jostain se kai on säästettävä, että saadaan talous nousuun...

Tämä blogipostaus olkoon kunnianosoitus kaikille niille paikoille, joita olen saanut kutsua kodiksi viime vuosina. Toivottavasti tulevina vuosina saan asua monissa kiinnostavissa paikoissa, mutta pääsen pian asettumaan aloilleni. Minne ikinä elämä minut viekään...

Hollannissa asuin 2009-2011 Nootdorpin kylässä, Haagin ja Rotterdamin välissä. Takapihallamme oli maatila, jossa käyskenteli lampaita ja hevosia. Talomme vierestä meni kanaali, jonka toisella puolella oli tuulimylly.

Lammilla asuin yhden talven 2013, koska tein siellä työharjoittelua maitotilalla. Lammilta ei jäänyt paljon muistoja, sillä asuin melko sieluttomassa kerrostaloasunnossa, ja itse kyläkin oli melko pystyynkuollut... Lammilta löytyy hieno kivikirkko!

Ruskeasuo oli viimeisin asuinpaikkani. Muutin sinne syksyllä 2015. Näkymä ikkunastani siirtolapuutarhoille oli mitä kaunein. Pidin myös siitä, että minulla oli oma ulko-ovi, ja kävelymatkaa keskuspuistoon oli vain pari minuuttia. Ruskeasuota jään kaipaamaan!

Tällä hetkellä asun äitini luona Kannelmäessä, kaaoksen keskellä. Jos jotain positiivista tästä on löydettävä, niin ainakin asuminen on ilmaista. Jä äidillä on kaksi kissaa, joita on kiva paijata!

To be continued...