Moni saattaa varmaan ihmetellä, miksi kertoisin matkailuun keskittyvässä blogissani omaan terveyteeni liittyvästä asiasta. Ensimmäisen kerran nielurisani rupesivat kuitenkin oireilemaan Kiinan vuoden aikana, ja blogin lukijat ovat myötäeläneet monet nielutulehdukset. Joten kaipa tätä voisi sanoa jonkun sortin jatkumoksi ja yhden ajanjakson päättämiseksi elämässäni. Lisäksi ajattelin, että ihan oikea blogikirjoitus aiheesta toisi vauvapalstojen kauhutarinoille hieman vastapainoa. Tässä siis hieman vertaistukea kaikille teille, joilla on sama kohtalo edessä!

Itse leikkauksesta on nyt aikaa kohta kolme viikkoa. Pääsin leikkausjonoon kesällä vierailtuani hieman virheellisesti (lääkärin lähetteestä) korva- ja kurkkutautien päivystyksessä sen sijaan, että olisin saanut lähetteen erikoislääkärille, kuten toivoin. Voin sanoa, että hieman nolotti mennä päivystykseen kun ei varsinaisesti ollut mikään hätänä, mutta pääsinpähän ainakin leikkausjonoon! Noin neljän kuukauden odottelun jälkeen sain kutsun leikkaukseen tammikuussa. Jonossa olin siis puolisen vuotta. Tuonakin aikana risat kyllä ehtivät oireilla, tosin ei enää niin pahasti kuin Kiinassa.

Yhdessä vaiheessa rupesi jo koko leikkaus ja sitä seuraava kahden viikon sairasloma ahdistamaan sen verran että soitin jo korva- ja kurkkuklinikalle peruakseni koko leikkausajan. Ystävällinen nainen puhelimessa sai kuitenkin taottua järkeä päähäni ja vakuutti minut leikkauksen tarpeellisuudesta ja siitä, että kahden viikon kipeänä olo leikkauksen jälkeen on sen arvoista, kun nieluvaivoista pääsee kerralla eroon. Ja pari erittäin pahaa nielutulehdusta kärsineenä en toivoisi sitä helvettiä kyllä pahimmalle vihollisellenikaan.

Leikkaukseen siis kuitenkin päädyin, ja ajankohtakin sopi mukavasti puoliksi vielä joululoman kanssa, joten koulusta ei tarvinnut olla pois kuin viikon. Nielurisaleikkauksesta saa siis kaksi viikkoa sairaslomaa, jotka tulevat kyllä ihan tarpeeseen, mutta siitä myöhemmin lisää.

Ennen leikkausta tutustuin minulle lähetettyihin paasto-ohjeisiin, ja kauhukseni huomasin että olin jättänyt kokonaan huomioimatta kohdan, jossa kielletään luotaistuotteiden ja etenkin omega 3 -valmisteiden käyttö kaksi viikkoa ennen leikkausta. Ja olin juuri sopivasti parisen viikkoa ehtinyt niitä napsia, kun joulun jälkeen sain innostuksen aloittaa terveellisempi elämäntapa omegoiden ja D-vitamiinin avulla. Nopella googlauksella selvisi että juuri omegat aiheuttavat leikkauksissa suuria riskejä sen vuoksi, että ne estävät veren hyytymistä ja tekevät verestä juoksevaa. Ne voivat siis hyvinkin aiheuttaa leikkauksen peruuntumisen tai komplikaatioita leikkauspöydällä. Nice.

Koitti sitten leikkauspäivä, ja saavuin Eiraan kirurgiseen sairaalaan. Alkuun vaihdettuani sairaalavaatteet päälle, pääsin hoitajan haastatteluun jossa kyseltiin perustietoja ja sairauksia sekä lisäksi juurikin näitä omegoita. Päätin sitten myöntää tyhmyyteni, ja hoitaja vaikutti hetken hieman pettyneeltä ja sanoi joutuvansa raportoimaan kirurgille, joka arvioisi uudelleen, pääsenkö edes koko leikkaukseen. Lisäksi sain myös kuulla vasta tässä vaiheessa että viimeisen vuoden aikana ulkomailla saatu sairaalahoito saattaa myös vaikuttaa leikkauksen peruuntumiseen ulkomailla riehuvan sairaalabakteerin vuoksi, jota ei kuulemma Suomessa ole eikä haluta. Onneksi Malesian ensiavun tiputuksesta (ensimmäisen nielutulehduksen vuoksi) oli jo yli vuosi, joten se ei ilmeisesti ollut esteenä. Jouduin odottamaan kirurgin lausuntoa, ja voin sanoa että tuo puolituntinen oli pisin elämässäni. Aikataulujen uudelleenjärjesteleminen olisi varmaan saanut minut perumaan koko homman, sillä sen verran hankalaa tuon kahden viikon sairasloman sovitteleminen muun elämän kanssa on... Ja olihan tätäkin leikkausta ja jännitetty niin pitkään...

Lopulta kuitenkin minulle näytettiin vihreää valoa, jonka jälkeen homma eteni nopeaan tahtiin. Jutustelin nopeasti kahden kesken kirurgin kanssa, joka kertoi toimeenpiteestä ja toipumisesta, sekä sain halutessani esittää kysymyksiä. Sen jälkeen minut vietiin leikkaussaliin, jonne yllätyksekseni kävelin itse. Minulle ei ole aikuisiällä koskaan tehty leikkauksia eikä sen kummemmin toimenpiteitäkään, joten kaikki sairaalatuntemukseni rajoittuu TV-sarjoihin. Luulin, että minut vietäisiin ensin johonkin nukutushuoneeseen (mahtaakohan sellaisia edes olla...? :D) mutta ei, sinne minä leikkauspöydälle kömmin itse ja vastailin vielä hoitajan kysymyksiin samalla kuin käteen laitettiin katetria. Hoitaja kyseli nimeä, sotua sekä myös mihin leikkaukseen olin tulossa. Pakko myöntää, että sillä hetkellä jännitti sen verran, että jouduin hetken aikaa miettimään vastausta. Lisäksi liekö jännityksestä johtuvaa, mutta minulla oli leikkaussalissa niin kylmä että ihan tärisin. Sain kuitenkin lämpöpeiton joka onneksi nopeasti lämmitti jäseneni. Nukutusaineen laiton jälkeen en edes saanut laskea kymmeneen takaperin kuten TV-sarjoissa, vaan tunsin aineen pistelevän hieman kehossa ja se oli menoa sitten. Makeiden unien jälkeen heräsin heräämössä, ja tunsin oloni yllättävän teräväksi, vaikka väsymys oli niin kova että silmiä oli hankala saada pysymään auki. Nopeasti nukutusaineen vaikutus kuitenkin lakkasi ja verenpaineen mittauksen jälkeen minut siirrettiin isompaan saliin muiden potilaiden kanssa toipumaan leikkauksesta.

Ensimmäisenä nielurisaleikkauksen jälkeen tarjotaan juotavaa (ja jano oli kova!) ja sitä kuuluisaa mehujäätä, jota pitäisikin kiskoa kaksin käsin. Itse en ole imelien mehujäiden suurin ystävä, joten yhden syötyäni siirryin pureskelemaan jääpaloja joka olikin ihan mukava kivunlievitys. Juuri leikkauksen jälkeen en itse asiassa tuntenut juurikaan kipua, ennemminkin olin vain pöhnässä vielä nukutuksesta. Kieli ja uvula tuntuivat itse asiassa kipeämmiltä kuin nielu (ja tätä tuntemusta muuten kesti vielä useamman päivän leikkauksen jälkeen). Pystyin puhumaan melko normaalisti, hieman mongertaen. Melko nopeasti minua tultiin hoputtamaan jaloilleni mutta toisen hoitajan mielestä näytin vielä niin nuutuneelta, että hän kehoitti jatkaa unia vielä tovin ennen nousemista. Olin itse asiassa leikkauksessa menettänyt pari desiä verta juurikin niiden prkl omegoiden takia, ja lisäksi oikealla puolella oli ollut pieni paise (!) joka oli myös hankaloittanut ja pitkittänyt operaatiota. Ehkäpä siksi olin siis hieman uupuneempi kuin normaalisti. Parin tunnin nukkumisen jälkeen olo olikin jo paljon pirteämpi ja jaksoin jo hieman lipitellä proteiinijuomaakin. 

Hoitaja tuli jossain vaiheessa tuomaan minulle jälkihoito-ohjeita ja hän oli aivan järkyttynyt kun oli huuomannut, ettei minulle oltu leikkauksen aikana annettu yhtään tulehduskipulääkettä. En tiedä oliko kyseessä moka vai oliko tarkoituskin olla näin, olin nimittäin ennen leikkausta saanut esilääkitystä parin gramman edestä. Hänen mielestään olin kuitenkin ihmeen pirteän oloinen nielurisaleikkauspotilaaksi, ja sain kehuja korkeasta kipukynnyksestäni. En sitten tiedä onko minulla oikeasti korkea kipukynnys, mutta ainakin noihin nielutulehduskipuihin verrattuna tämä tuntui olevan ihan piece of cake.

Lähdin sairaalasta kotiin vasta iltapäivällä, koska äiti tuli hakemaan minut töiden jälkeen. Sairaalasta ei leikkauksen jälkeen saa lähteä yksinään, ja noutajalla tulee olla auto käytössä. Olin melkeinpä viimeinen lähtijä, mutta omasta mielestäni tuntui hyvältä olla sairaalavuoteessa koko päivä ja vain levätä leikkauksen jälkeen. Kotiin olisi kuitenkin saanut kai lähteä aikaisemminkin, jos noutaja olisi päässyt hakemaan. Sairaalasta lähtiessä tunsin olini ihan hyväksi, mutta autolle käveleminen tuntui fyysisesti melko rankalta ja automatkan aikana rupesi väsyttämään ihan rutosti. Kotiin päästyäni meninkin vain nukkumaan, koska kolmanteen kerrokseen portaiden kiipeäminenkin oli tuntunut lähes Mount Everestille kapuamista vastaavalta suoritukselta.

Lääkkeitä kivunhoitoon sain seuraavanlaisesti: Burana 800 g (määrättiin 600 g mutta kotoa löytyi vielä 800 g:sia jotka käytin ensin alta pois), Paratabs 1 g, Tramadol 100 mg ja näiden lisäksi vielä vatsansuojalääkettä. Otin pääsääntöisesti buranaa ja paratabsia vuoron perään noin 4-6 tunnin välein ja tramalia muutamaan otteseen kun kipu yltyi pahaksi. Kipulääkityksen on määrä toimia ennaltaehkäisevästi, ja sen kyllä huomasi ettei teho ollut yhtä hyvä jos lääkkeen otti vasta kivun yllyttyä. Näin kävi usein esim. yöllä jolloin kipuun saattoi herätä ja kesti ainakin parikymmentä minuuttuia tabletin ottamisesta ennen kuin se alkoi vaikuttaa ja unia sai taas jatkettua. Sain yleisesti ottaen ihan hyvin nukuttua, ja nukuin ensimmäisen viikon ajan melkein kaikki päivätkin. Hengittämiseen ja kipuun auttoi kun nukkui pää kohoasennossa. Välillä kipua sai lievitettyä myös jääpaloja imeskelemällä ja kylmäpussilla niskan takana.

Kuinka nopeasti sitten toivuin? Peruskaavan mukaan ensimmäiset pari päivää ovat kivun puolesta ihan ok, kolmannen päivän jälkeen kipu alkaa hieman yltymään ja viides ja kuudes päivä ovat pahimpia. Minunkin kohdallani tämä kaava piti melko hyvin paikkaansa. Tunsin särkyä vielä kymmenennenkin päivän paikkeilla, mutta sen jälkeen kipu lakkasi melko yllättäen. Lääkkeiden vaikutuskin tuntui huononevan mitä pidempään niitä söi... Pahimmillaan söin kipulääkkeitä parin tunnin välein ja yöksi otin tramaliakin pari tablettia kerrallaan kun niistä ei alun jälkeen tuntunut olevan enää mitään hyötyä. Ensimmäisen viikon aikana en pystynyt syömään juurikaan mitään muuta kuin jäätelöä ja silloin tällöin haaleaa keittoa. Eipä tosin kovasti tehnyt mielikään syödä, ja ensimmäisen viikon aikana laihduin kolme kiloa! Vettä join todella paljon ja etenkin jäävesi maistui todella hyvälle. Kiinteitä ruokia aloin vähitellen syömään ensimmäisen viikon lopulla, ja voin sanoa että suolainen ruoka maistui kyllä taivaalliselle viikon jäätelön puputtamisen jälkeen! Vaikka viikon jäätelönsyönti kuulostaa monen unelmalta, alkaa ällömakea tulemaan korvista ulos jo ensimmäisen päivän jälkeen. Itse ostin Lohilon proteiinijäätelöä ja vegepops-mehujäitä jotka eivät ole niin makeita ja niin epäterveellisiä kuin normaalit jäätelöt.

Töihin palasin tasan kaksi viikkoa leikkauksesta ja se tuntui ihan sopivalta ajalta palata sorvin ääreen. Jatkuva asiakkaille puhuminen sai kurkun hieman kuivaksi, mutta muuten olo oli ihan hyvä. Nyt kohta kolme viikkoa leikkauksesta kuluneena tunnen oloni lähes normaaliksi ja ensi viikolla aion palata kuntosalillekin. Mutta kuten alussa sanoin, tulee tuo kahden viikon loma todella tarpeen ja se kannattaa ottaa vakavasti. Ainakaan ensimmäisen kymmenen päivän aikana en suosittelisi tekemään juuri mitään muuta kuin ottamaan rauhallisesti ja makoilemaan sängyssä tai sohvalla.

Oliko leikkaus sen arvoinen? On vielä hieman liian aikaista arvioida leikkauksen hyötyjä, sillä ne näkyvät varmaan vain pitkällä tähtäimellä. Jos nyt kuitenkin oletetaan, että jatkuva sairastelu ja nielurisaongelmat ovat tämän avulla jääneet unholaan, oli tuo parin viikon sairastaminen todella sen arvoista, vaikka välillä olo olikin tosi kipeä. Olo ei kuitenkaan missään vaiheessa äitynyt niin pahaksi kuin esimerkiksi Shenzhenissä jossa kurkkuni turposi niin umpeen etten saanut edes kipulääkettä nieltyä. Samaa tuntuvat muutkin nettien keskustelupalstoilla sanovan, vaikka monet ovat kohdanneet kauhunhetkiä ja esimerkiksi jälkiverenvuotoa joka on nielurisaleikkauksen jälkeen yleistä. Kaikki näyttäisivät leikkausta suosittelevan, eikä kukaan sitä kadu. Aika kultaa muistot!

Tsemppiä, sielunsiskot ja -veljet!

Pari viikkoa on ehtinyt vierähtää ja syy blogihiljaisuuteen löytyy viime päivien tapahtumista; heräsin eilen kuolleista ja tänään voisin sanoa jo olevani takaisin elävien kirjoissa. Siispä aika päivitellä vähän kuulumisia sitten viime kerran. Pahoittelut muuten niille, joiden kommentteihin en ole vastannut! En ole koko blogissa edes käynyt sitten viime postauksen...

Kuka muistaa vielä kadonneiden postipakettien arvoituksen? No, nepä löytyivätkin paikallisesta postitoimistosta, josta ne eräs aamu kävin noutamassa innosta puhkuen. Jälleennäkemisen riemu oli suuri, eikä edes tietoisuus siitä, että molemmat laatikot olivat räjähtäneet joka suunnasta ja varmasti puolet sisällöstä tippunut matkalla, onnistunut lannistamaan minua. Päivää piristi myös se, että sain kyydin kotiin ihka oikeassa postiautossa, ja innokas postipoika kantoi painavat laatikkoni ihan kotiportille asti. Kerrankin hyvää palvelua Kiinassa! 

Kotiutuminen uuteen kotiin oli varsin nopeaa kun sain vihdoin omat tavarani ja pääsin niitä järjestelemään. Vaikka huoneeni oli pieni, pidin siitä. Se oli oikea tilaihme! Ainut miinus oli patjan kovuus... Tai se, ettei patjaa ollut lainkaan. Onneksi jouduin kärsimään vanerilla nukkumisesta vain viikon, kunnes kuriiri toi ihanan Ikea-patjani Pekingistä. Kyllä sitten kelpasi nukkua! Pikku-huoneesta kerron nyt menneessä muodossa, koska toinen kämpässä asunut vuokralainen muutti pois, ja pääsin hänen huoneeseensa. Nyt minulla on ihan ihka oikea huone ja oikea sänky. Jopa oikea ovikin, jonka saa lukkoon. Ja ilmastointi! Vielä tarvitsen kirjahyllyn, että saan tavarat järjestykseen. Sitten voin ottaa kuvia ja esitellä huonettani täällä. Nykyinen näkymä ikkunasta on sisäpihalle ja kadulle, ja on todella kiehtovaa katsoa muurahaismaisen kokoisia ihmisiä 16. kerrosta alempana.

Vaikka tämä Wuhe on alueena melko landea ja kaukana kaikesta, olen kuitenkin tykästynyt siihen miten täältä löytyy ihan kaikki. Ruokatarjontaa on joka lähtöön, kauppoja on useita ja erilaisia, metroasema vieressä... Tänään halusin lähteä elokuviin ja ilokseni huomasin että lähin leffateatteri on viereisellä kadulla. Tästä ei paljoa elämä voi parantua! Tällä hetkellä työpaikkakin on vain alle 2 km päässä, mutta toimisto tulee mahdollisesti tässä kevään aikana muuttamaan kauemmas. Tällöin työmatka-aika pitenisi varmaan noin tuntiin per suunta, ja silloin en tiedä onko minun enää järkeä asua täällä kaukana kaikesta. Mutta se on sitten sen ajan murhe! 

Kiinassa ulkomaalaisen täytyy käydä 24 h maahan tulosta rekisteröitymässä poliisiasemalla, ellei asu hotellissa. No, tämä on vähän veteen piirretty viiva ja kaikki eivät sitä vissiin edes tee (vaikka siitä voidaan kai ainakin teoriassa sakottaa Y2000, en tiedä onko ketään kuitenkaan ikinä oikeasti sakotettu). Töissäkin minulle sanottiin ettei sen kanssa ole kiire, ja jätin homman suosiolla vasta toiselle viikolle Shenzheniin saapumisesta. Kysyin vuokraemännältäni lähimmän rekisteröintiaseman osoitetta ja hänen ohjeidensa mukaan lähdin sinne seuraavana päivänä. Homma kuitenkin hieman arveluutti, koska täti hyvin epävirallisen näköisessä toimistossa otti vain kuvat papereistani, lähetti ne jollekin Wechatissa ja sanoi "ok le!" mikä siis tarkoittaa "asia kunnossa". Lähemmän tarkastelun seurauksena selvisi, että tämä olikin siis vain joku community center, ja minun oli tarkoitus tosiaan mennä ihan  oikealle poliisiasemalle, mistä saisin virallisen "temporary resident" -lappusen leimoineen päivineen. Siispä uudestaan viestiä vuokraemännälle ja uusi yritys. Seuraavana päivänä lähdin suunnistamaan poliisilaitokselle, ja puolen tunnin haahuilun jälkeen se lopulta löytyi. Tässä vaiheessa olin jo muutenkin turhautunut, eikä turhautumista auttanut yhtään se, että saavuttuani tiskin täti vain heilutteli minulle lappua, jossa luki "sorry police gone out for study today, come back tomorrow". Eipä siinä sitten muu auttanut kuin purra hammasta ja yrittää uudestaan. Seuraavana päivänä minulle yritettiin samaa temppua, mutta tällä kertaa pistin jo kapuloita rattaisiin. Onneksi pystyin puhelimen ja pelastavan enkelin kautta keskustelemaan poliisien kanssa, ja he suostuivat ottamaan paperini viikonlopun yli ja sovin hakevani valmiin lappusen maanantaina. Kiva homma ja helppoa kuin heinänteko (I wish!). 

Tästä pelastavasta enkelistä on tullut kyselyitä, ja kai on tullut aika esitellä hänet. Kyseessä on siis Darran, singaporelainen prinssini joka löytyi Pekingistä vähän ennen lähtöäni.  En ala tähän nyt mitään henkilökuvaa näpyttelemään, koska hänet tulette varmasti vielä tulevaisuudessa tapaamaan ihan henkilökohtaisestikin (ja ehkä jos ikinä saan sen Singapore-päivityksen tehtyä, voin kertoa vähän lisää...). Viime torstaina sain idean lähteä käymään Pekingissä viikonloppuna, ja perjantaina lähdin yöjunalla kohti vanhaa kotikaupunkia. Pekingissä ilma oli kuin morsian! Tuntui todella oudolta kävellä samoja katuja... Ihan kuin ei olisi poissa ollutkaan! Darran asuu ihan CUEB:in lähellä, joten tuttuja paikkoja tuli kierreltyä. Lauantaina kävimme Chaoyang Parkissa, josta näin sen puolen, missä en ole vielä käynytkään. Illalla tapasimme Nooraa ja kävimme syömässä sushia CBD:n lähellä. Sunnuntaina lounastettiin vielä Nooran kanssa ja käytiin Wangfujingilla window-shoppailemassa. Illalla lähdin taas yöjunalla takaisin Shenzheniin. Junamatka kesti 11 h ja oli ihan ok. Aamulla ehti vielä kotiin tunniksi torkkumaan ennen töihin lähtöä. 

Maanantaina se kuitenkin alkoi: matka helvettiin ja takaisin. Olin jo pari viikkoa tunnustellut nielutulehduksen esioireita: leukaa särkee ja suuta ei saa kokonaan auki ilman pistävää kipua. Maanantaina alkoi sitten puhe taas sammaltaa ja nielu turposi niin että juominen ja syöminen sattui. Olo muuten oli kuitenkin ihan ok, tai pienen huimauksen pistin väsymyksen piikkiin. Iltapäivällä olo meni kuitenkin heikommaksi ja lähdin sairaallaan. Valitsin "lähimmän" (= 1 h metrolla) englanniksi palvelua tarjoavan sairaalan, Peking University Hospitalin. Yllätyksekseni kyseessä olikin ihan tavallinen kinkkisairaala, jossa populaa oli kuin hulluilla päivillä ja kukaan ei puhunut englantia. Opasteiden avulla löysin itseni 6. kerroksen "VIP-klinikalle", josta minulle löydettiin tulkki ja pääsin lääkärin puheille. Lääkäri oli varmasti yli 100-vuotias ja välineet sen mukaisia. En edes tiennyt, että sellaisia käytetään enää muualla kuin ehkä piirroselokuvissa ja museossa. Sain kuitenkin toivomani antibiootit ja pappa tuntui ymmärtävän, mikä minua vaivasi. Niinpä lähdin napit kourassa takaisin toimistolle ja sieltä kotiin.

Jotta en tekisi tästä päivityksestä enää yhtään tylsempää menemällä liikaa yksityiskohtiin, niin voin vain sanoa että olo paheni päivä päivältä. Keskiviikkona menin uudelleen lääkäriin ja sain uudet antibiootit. Torstaina ja perjantaina en enää pystynyt menemään töihin kun en saanut mitään syötyä ja olo oli heikko. Enpä kyllä pystynyt puhumaankaan. Ihana vuokraemäntäni Mary piti minusta huolta, ja hänen äitinsä laittoi minulle joka päivä kiinalaista puuroa ja keittoa jotta saisin jotain syötyä. Lähtipä Mary perjantai-lauantain välisenä yönäkin minun kanssa kello kahdelta ensiapuun, kun nielupaise puhkesi. Olisin käynyt sen tyhjentämässä, koska se kai on aika vaarallinen, mutta sairaalassa (Hong Kong Univeristy Shenzhen Hospital) haluttiin vain ilmiselvästi rahastaa, ja he eivät suostuneet minua hoitamaan ellen kirjautuisi sairaalaan viideksi päiväksi(!!!). Lähdin sitten turhautuneena ja kiukkuisena takaisin kotiin. Loppu hyvin kaikki hyvin; sain hoidettua paiseen hyvin kotikonsteinkin ja lopulta se tyhjeni hiljalleen itsekseen. Nyt sunnuntaina olo on taas kuin uudesti syntyneellä. En tiedä mitä näiden nielutulehdusten kanssa tekisi.... Tämä oli jo kolmas, ja melkein kerran kuukaudessa ne tuntuvat palaavan. Tällä kertaa vaadin 10 päivän antibioottikuurin, jonka pitäisi ehkäistä uusiutumista. Jos se kuitenkin vielä kerran uusii, marssin erikoislääkärille ja vaadin nielurisojen poistoa. Ei tuota tautia kestä enää yhtään kertaa. Koskaan en eläessäni ole yhtä kipeä ollut. 

Valitan, että tämänkertainen postaus menee vähän tajunnanvirraksi ja sitä on ehkä vähän vaikea seurata. Yritän kuitenkin kirjoittaa kaikki tapahtuneet ylös. Palatkaamme siihen poliisilaitosreissuun. Jätin siis perjantaina paperit toimistolle, maanantaina olisi pitänyt hakea valmis lappunen. Maanantaina olin kuitenkin matkasta uupunut, enkä jaksanut lähteä poliisiasemalle aamulla. Illalla Mary kertoi, että poliisit olivat soittaneet hänelle ja sanoneet, että meidän pitää mennä laitokselle yhdessä. Niinpä tiistaina - kuumehouruisena - lähdin yhdessä Maryn kanssa poliisilaitoikselle. Helppo ja nopea paperin haku ei ollutkaan ihan niin helppo ja nopea operaatio kuin olisin odottanut. Ensinnäkin paperia täytettiin kiinalaiseen tyyliin etanavauhdilla. Kun tämä oltiin puolessa tunnissa saatu tehtyä, oli vuorossa sättiminen, koska en ollut tehnyt rekisteröintiä ajoissa. Tällä kertaa minut kuitenkin armahdettiin (kiitos Maryn!) sakoista ja annettiin vain varoitus... Mitä lie sekin sitten mahtaa tarkoittaa. Seuraavaksi minut pistettiin putkaan... No, ei vaiskaan mutta siltä se tuntui! Meidät vietiin kalteriovella lukittuun piharakennukseen, jossa pari poliisia elokuvamaisesti istuivat jalat pöydällä polttamassa tupakkaa. Minusta otettiin siis semmoiset suspect-valokuvat pään joka sivulta ja sormenjäljet jokaisesta kämmenestä löytyvästä solusta. Ja jos joku luulee että kyseessä oli nopea operaatio niin ehei! Poliisisedät pääsivät varmaan ensimmäistä kertaa leikkimään hienoilla aparaateillaan ja sehän ei käynyt ihan käden käänteessä. Lopulta sain paperin käteen allekirjoitettuani sen ja sinetöityäni sormenjäljillä... Ihan kuin kyseessä olisi joku oikeasti tärkeäkin lappunen... Tähän koko sirkukseen tuhlautui yhteensä pari tuntia. Marykin sanoi, että ei ihme ettei kukaan käy rekisteröitymässä, kun siitä on tehty näin vaikeaa. Taidanpa itsekin jättää ensi kerralla käymättä...

Nyt puoli viikkoa töistä pois oltuani ja sängyssä maattuani palan halusta päästä huomenna takaisin sorvin ääreen. Olen vihdoin vähän päässyt hommassa jo jyvälle ja vauhtiin. Toivon, että loppukuu menee nopeasti ohi, koska äiti ja Darran tulevat molemmat maaliskuun vikalla viikolla tänne. Tuskin maltan odottaa!

Ohhoh, huomasinpa juuri että huomenna tulee täyteen 200 päivää Kiinassa! Aika rientää... Hassua, sillä sen sijaan että juhlisin oloani täällä, on alkanut koti-ikävä vähän kolkuttamaan ja varsinkin sairasvuoteella maatessani olisin tuhat kertaa mielummin ollut kotona Suomessa kuin täällä. On hiljalleen vähän alkanut tulla Kiina-mitta täyteen. En tiedä, onko tämä ohimenevää ja vain sairaudesta johtuvaa, vai alkaako tästä nyt kova kaipuu joka raukeaa vasta päästyäni Helsinki-Vantaalle. Epäilen ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta sen näkee sitten. Eipä tässä enää montaa kuukautta ole kärvisteltävänä... Jos vaan pysyisi terveenä!

Viimeinen viikko Pekingissä on ollut sellaista tunteiden vuoristorataa, että sitä on vaikea sanoiksi purkaa. Harbinista paluun jälkeen ilma on ollut mitä täydellisin, kiinankoe meni nappiin, päivät ovat täyttyneet hauskasta tekemisestä, mutta myös huoli tulevasta ahdistaa ja painaa. Muutama vihan liekkikin on ehtinyt syttyä, mutta niistä lisää myöhemmin. Lisään tähän postaukseen sekalaisia kuvia kaikesta, mitä viikon aikana on ehtinyt tapahtua. En tiedä jääkö tämä viimeiseksi postauksekseni Pekingistä tällä erää...

Mistäs sitä aloittaisi... Aikaisemmin syksyllä tapasimme kokenutta Pekinginkävijää Jannaa, joka jakoi meille kokemuksiaan aikaisemmilta Kiinanreissuiltaan. Puoliksi vitsillä Janna heitti, että ai niin, muistakaa sitten että kolmen kuukauden kohdalla te sairastutte todella pahasti, mutta sitten kun on keuhkot kerran tuhottu, niin sille tulee immuuniksi. No, tiedostan kyllä terveysriskit Pekingissä asumisessa ja olenkin ahkera maskinkäyttäjä. Nykyinen darth vaderia muistuttava maskini saa kaduilla katseita ja kommentteja, mutta mitäpä niistä jos 95% ilmansaasteista suodattuvat pois sen ansiosta. Viime yönä AQI-lukema nousi ensimmäistä yli 600 ja en tiedä olenko tullut vainoharhaiseksi, mutta kun kurkussa alkoi tuntua oudolta, laitoin maskin päälle nukkuessakin. Jos asuisin täällä pidemmän aikaa, investoisin ehdottomasti sisäilman puhdistuslaitteeseen!