Kun seuraan ihmisiä instagramissa, kaikesta paistaa positiivisuus: ihanaa ruokaa, ihania matkoja, parisuhteen suloja, häitä, kauniita lapsia, muodikkaita vaatteita ja asuntoja. Elämä on kaikin puolin ihanaa ja jotkut jopa vielä julistavat ilosanomaa sanoin ja häshtagein. #elämäonihanaa. No, entäs jos ei ole? Syy, minkä takia lähdin aikoinaan Facebookista, oli etten jaksanut enää sitä muiden kyttäystä ja kadehtimista, sitä huomiohuorausta ja säälikalastelua. Valitettavasti syyllistyin siihen itsekin - jopa riippuvuudeksi asti. Facebookista lähdön jälkeen olen tuntenut oloni vapaaksi enkä ole kaivannut takaisin päivääkään. 

Viime aikoina olen saanut paljon palautetta negatiivisesta asenteestani ja olen joutunut tutkiskelemaan itseäni pitkään ja hartaasti. Olenko todella niin masentava ihminen kuin sanotaan? Aiheutanko muille mielipahaa? Onko minulla oikeutta valittaa elämän vastoinkäymisistä kun aina löytyy joku jolla on vähemmän rahaa/ei kotia/sairaus/nälkä/läheiset kuolleet jne. Tuntuu vähäpätöiseltä valittaa omista ongelmista kun oikeastihan kaikki on ihan hyvin. #firstworldproblems.

Olen huomannut, että olen jo muutaman vuoden ajan kärsinyt kausista, jolloin olen todella iloinen tai todella masentunut. Välillä tuntuu että elämässä kaikki menee putkeen ja aurinko paistaa ja kaikki on kevyttä ja upeaa, kun taas välillä tuntuu että kaikki seinät kaatuvat päälle, tekemistä on liikaa ja aikaa liian vähän, en täytä odotuksia joita olen asettanut itselleni ja ihmissuhteet kärsivät. Kiinasta paluun jälkeen tuntui että elämässä on kaikki hyvin, mutta arkeen palaaminen on ollut kuin märkä rätti kasvoilla. Rahat on lopussa, kämppää ei löydy mistään, parisuhdekin koettelee ja kotona olo ahdistaa. Jopa kotiinpaluun jälkeen tulleet lisäkilot masentavat. Kouluun on ollut mukava palata, mutta sen myötä huoli tulevaisuudesta on alkanut nostamaan päätään. Valmistuminen vihdoin häämöttää edessä ja tulevaisuudensuunnitelmiakin on pitkästä aikaa. Samalla kuitenkin murehdin jo, onko minusta edes siihen rupeamaan johon olen ryhtymässä ja saanko mistään tukea projektiini. Haluanko todella sitoutua yrittäjän vaativaan arkeen ja loputtomiin huoliin? Toisaalta viimeisin työharjoitteluni ja monet aiemmatkin työkokemukset ovat vain vahvistaneet sitä mielikuvaa, että pärjäisin todennäköisesti parhaiten itse omana pomonani. Ja kaiken muun kaaoksen keskellä minulle olisi ensisijaisen tärkeää, että saisin edes tehdä työtä joka on mielekästä ja jolla on tarkoitus.

Tämän hetken huolenaiheista suurin on asunnon etsiminen. Valitettavasti 3 kuukauden jonotus HOAS:in jonossa ei ole tuottanut tulosta ja kuulemma asuntoa voi haikailla aikaisintaan joulukuussa. Helsingin Kaupungilta asuntoja saa vain 5 % hakeneista ja SATO oli juuri vuokrannut edellisenä päivänä kyselystäni viimeisen opiskelija-asuntonsa. Torin kautta olen käynyt katsomassa paria solukämppää, jotka eivät ole napanneet vaikka kriteerini eivät ole kovin korkeat.

Niin, mikäpä kiire minulla on täältä äidin luota? No, tietenkin olisi mukavaa saada omat tavarat ja muuttolaatikot ulottuville (tällä hetkellä ne ovat noin 150 km päässä). Olen jo vuosia asunut matkalaukussa eikä minulla ole ollut varsinaista kotia tai paikkaa jossa saan olla täysin oma itseni. Tämän lisäksi Kela maksaa minulle syyskuusta alkaen vain 80 € kuukaudessa opintotukea koska äitini tulot vaikuttavat tukeni määrään. Onko minulla - kermaperseisellä suomalaisella - oikeutta valittaa siitä, etten saa ilmaiseksi tarpeeksi rahaa valtiolta? No, voin sanoa että 80 €:lla saa juuri ja juuri Helsingin sisäisen kuukausilipun ja lounaat koululla. Muuhun siitä ei sitten olekaan. Jos sen sijaan asuisin noin 300 € maksavassa HOAS:in soluasunnossa, saisin noin 300 € opintotukea ja 200 € asumistukea. Melkoinen ero siis, vaikka äidillä asumisesta ei tarvitsekaan vuokraa maksaa. Minun surkealla matikalla tuosta lähes 500 €:sta jää vuokran jälkeenkin himpun verran enemmän käteen kuin tuosta 80 €:sta. Varsinkin kun opiskelijalle jokainen penni on tärkeä. 

Miksi en mene töihin? No, niin menenkin, aloitan itse asiassa ensi maanantaina. Tämä on yksi niistä asioista joista olen todella iloinen, sillä palkan lisäksi tykkään haasteista ja ravintola-ala on minulle kokonaan uusi ulottuvuus jolta kaipaan kokemusta. Siltikin joudun kituuttelemaan harjoittelijan palkalla vähintään puolesta vuodesta vuoteen. Lisäksi kun teen töitä koulun ohella, ei työtä voi tehdä täyspäiväisesti, jotta sillä maksaisi normaalihintaisen vuokra-asunnon Helsingissä. No, onneksi minulla on toinenkin työpaikka jotta saan edes hieman säästöjä tulevaisuuden varalle ja ASP-tilille omaa asuntoa varten. Ai niin, oman asunnonhan ostaisin vaikka heti huomenna, mutta tuskin minulle lainaa mistään myönnettäisiin. Siihen asti minun täytyy maksaa suunnilleen lainanlyhennyksen verran vuokraa jollekin toiselle joka kuukausi. Eipä se tunnu ketään kiinnostavan, selviänkö sen maksamisesta vai en. Samalla pitää kuitenkin pitää huolta, etten ansaitse liikaa rahaa ettei tule mätkyjä. Opiskelijan elämä on jatkuvaa tasapainoittelua.

On harmillista huomata olevansa negatiivinen ihminen, mutta toisaalta tällaisina hetkinä kun tuntuu että kaikki menee pieleen, on vaikeaa pysyä positiivisella mielellä. Hommaa ei helpota yhtään sekään, että syksy lähestyy verkkaasti ja aiempina vuosina olen kärsinyt kaamosmasennuksesta ja -väsymyksestä. Vai johtuuko kaikki vaan siitä että minulla on jotain vikaa korvien välissä? Niin, siinäpä yksi huolenaihe lisää... Niitä kun ei tässä vielä ollutkaan tarpeeksi.