Pari viikkoa on ehtinyt vierähtää ja syy blogihiljaisuuteen löytyy viime päivien tapahtumista; heräsin eilen kuolleista ja tänään voisin sanoa jo olevani takaisin elävien kirjoissa. Siispä aika päivitellä vähän kuulumisia sitten viime kerran. Pahoittelut muuten niille, joiden kommentteihin en ole vastannut! En ole koko blogissa edes käynyt sitten viime postauksen...

Kuka muistaa vielä kadonneiden postipakettien arvoituksen? No, nepä löytyivätkin paikallisesta postitoimistosta, josta ne eräs aamu kävin noutamassa innosta puhkuen. Jälleennäkemisen riemu oli suuri, eikä edes tietoisuus siitä, että molemmat laatikot olivat räjähtäneet joka suunnasta ja varmasti puolet sisällöstä tippunut matkalla, onnistunut lannistamaan minua. Päivää piristi myös se, että sain kyydin kotiin ihka oikeassa postiautossa, ja innokas postipoika kantoi painavat laatikkoni ihan kotiportille asti. Kerrankin hyvää palvelua Kiinassa! 

Kotiutuminen uuteen kotiin oli varsin nopeaa kun sain vihdoin omat tavarani ja pääsin niitä järjestelemään. Vaikka huoneeni oli pieni, pidin siitä. Se oli oikea tilaihme! Ainut miinus oli patjan kovuus... Tai se, ettei patjaa ollut lainkaan. Onneksi jouduin kärsimään vanerilla nukkumisesta vain viikon, kunnes kuriiri toi ihanan Ikea-patjani Pekingistä. Kyllä sitten kelpasi nukkua! Pikku-huoneesta kerron nyt menneessä muodossa, koska toinen kämpässä asunut vuokralainen muutti pois, ja pääsin hänen huoneeseensa. Nyt minulla on ihan ihka oikea huone ja oikea sänky. Jopa oikea ovikin, jonka saa lukkoon. Ja ilmastointi! Vielä tarvitsen kirjahyllyn, että saan tavarat järjestykseen. Sitten voin ottaa kuvia ja esitellä huonettani täällä. Nykyinen näkymä ikkunasta on sisäpihalle ja kadulle, ja on todella kiehtovaa katsoa muurahaismaisen kokoisia ihmisiä 16. kerrosta alempana.

Vaikka tämä Wuhe on alueena melko landea ja kaukana kaikesta, olen kuitenkin tykästynyt siihen miten täältä löytyy ihan kaikki. Ruokatarjontaa on joka lähtöön, kauppoja on useita ja erilaisia, metroasema vieressä... Tänään halusin lähteä elokuviin ja ilokseni huomasin että lähin leffateatteri on viereisellä kadulla. Tästä ei paljoa elämä voi parantua! Tällä hetkellä työpaikkakin on vain alle 2 km päässä, mutta toimisto tulee mahdollisesti tässä kevään aikana muuttamaan kauemmas. Tällöin työmatka-aika pitenisi varmaan noin tuntiin per suunta, ja silloin en tiedä onko minun enää järkeä asua täällä kaukana kaikesta. Mutta se on sitten sen ajan murhe! 

Kiinassa ulkomaalaisen täytyy käydä 24 h maahan tulosta rekisteröitymässä poliisiasemalla, ellei asu hotellissa. No, tämä on vähän veteen piirretty viiva ja kaikki eivät sitä vissiin edes tee (vaikka siitä voidaan kai ainakin teoriassa sakottaa Y2000, en tiedä onko ketään kuitenkaan ikinä oikeasti sakotettu). Töissäkin minulle sanottiin ettei sen kanssa ole kiire, ja jätin homman suosiolla vasta toiselle viikolle Shenzheniin saapumisesta. Kysyin vuokraemännältäni lähimmän rekisteröintiaseman osoitetta ja hänen ohjeidensa mukaan lähdin sinne seuraavana päivänä. Homma kuitenkin hieman arveluutti, koska täti hyvin epävirallisen näköisessä toimistossa otti vain kuvat papereistani, lähetti ne jollekin Wechatissa ja sanoi "ok le!" mikä siis tarkoittaa "asia kunnossa". Lähemmän tarkastelun seurauksena selvisi, että tämä olikin siis vain joku community center, ja minun oli tarkoitus tosiaan mennä ihan  oikealle poliisiasemalle, mistä saisin virallisen "temporary resident" -lappusen leimoineen päivineen. Siispä uudestaan viestiä vuokraemännälle ja uusi yritys. Seuraavana päivänä lähdin suunnistamaan poliisilaitokselle, ja puolen tunnin haahuilun jälkeen se lopulta löytyi. Tässä vaiheessa olin jo muutenkin turhautunut, eikä turhautumista auttanut yhtään se, että saavuttuani tiskin täti vain heilutteli minulle lappua, jossa luki "sorry police gone out for study today, come back tomorrow". Eipä siinä sitten muu auttanut kuin purra hammasta ja yrittää uudestaan. Seuraavana päivänä minulle yritettiin samaa temppua, mutta tällä kertaa pistin jo kapuloita rattaisiin. Onneksi pystyin puhelimen ja pelastavan enkelin kautta keskustelemaan poliisien kanssa, ja he suostuivat ottamaan paperini viikonlopun yli ja sovin hakevani valmiin lappusen maanantaina. Kiva homma ja helppoa kuin heinänteko (I wish!). 

Tästä pelastavasta enkelistä on tullut kyselyitä, ja kai on tullut aika esitellä hänet. Kyseessä on siis Darran, singaporelainen prinssini joka löytyi Pekingistä vähän ennen lähtöäni.  En ala tähän nyt mitään henkilökuvaa näpyttelemään, koska hänet tulette varmasti vielä tulevaisuudessa tapaamaan ihan henkilökohtaisestikin (ja ehkä jos ikinä saan sen Singapore-päivityksen tehtyä, voin kertoa vähän lisää...). Viime torstaina sain idean lähteä käymään Pekingissä viikonloppuna, ja perjantaina lähdin yöjunalla kohti vanhaa kotikaupunkia. Pekingissä ilma oli kuin morsian! Tuntui todella oudolta kävellä samoja katuja... Ihan kuin ei olisi poissa ollutkaan! Darran asuu ihan CUEB:in lähellä, joten tuttuja paikkoja tuli kierreltyä. Lauantaina kävimme Chaoyang Parkissa, josta näin sen puolen, missä en ole vielä käynytkään. Illalla tapasimme Nooraa ja kävimme syömässä sushia CBD:n lähellä. Sunnuntaina lounastettiin vielä Nooran kanssa ja käytiin Wangfujingilla window-shoppailemassa. Illalla lähdin taas yöjunalla takaisin Shenzheniin. Junamatka kesti 11 h ja oli ihan ok. Aamulla ehti vielä kotiin tunniksi torkkumaan ennen töihin lähtöä. 

Maanantaina se kuitenkin alkoi: matka helvettiin ja takaisin. Olin jo pari viikkoa tunnustellut nielutulehduksen esioireita: leukaa särkee ja suuta ei saa kokonaan auki ilman pistävää kipua. Maanantaina alkoi sitten puhe taas sammaltaa ja nielu turposi niin että juominen ja syöminen sattui. Olo muuten oli kuitenkin ihan ok, tai pienen huimauksen pistin väsymyksen piikkiin. Iltapäivällä olo meni kuitenkin heikommaksi ja lähdin sairaallaan. Valitsin "lähimmän" (= 1 h metrolla) englanniksi palvelua tarjoavan sairaalan, Peking University Hospitalin. Yllätyksekseni kyseessä olikin ihan tavallinen kinkkisairaala, jossa populaa oli kuin hulluilla päivillä ja kukaan ei puhunut englantia. Opasteiden avulla löysin itseni 6. kerroksen "VIP-klinikalle", josta minulle löydettiin tulkki ja pääsin lääkärin puheille. Lääkäri oli varmasti yli 100-vuotias ja välineet sen mukaisia. En edes tiennyt, että sellaisia käytetään enää muualla kuin ehkä piirroselokuvissa ja museossa. Sain kuitenkin toivomani antibiootit ja pappa tuntui ymmärtävän, mikä minua vaivasi. Niinpä lähdin napit kourassa takaisin toimistolle ja sieltä kotiin.

Jotta en tekisi tästä päivityksestä enää yhtään tylsempää menemällä liikaa yksityiskohtiin, niin voin vain sanoa että olo paheni päivä päivältä. Keskiviikkona menin uudelleen lääkäriin ja sain uudet antibiootit. Torstaina ja perjantaina en enää pystynyt menemään töihin kun en saanut mitään syötyä ja olo oli heikko. Enpä kyllä pystynyt puhumaankaan. Ihana vuokraemäntäni Mary piti minusta huolta, ja hänen äitinsä laittoi minulle joka päivä kiinalaista puuroa ja keittoa jotta saisin jotain syötyä. Lähtipä Mary perjantai-lauantain välisenä yönäkin minun kanssa kello kahdelta ensiapuun, kun nielupaise puhkesi. Olisin käynyt sen tyhjentämässä, koska se kai on aika vaarallinen, mutta sairaalassa (Hong Kong Univeristy Shenzhen Hospital) haluttiin vain ilmiselvästi rahastaa, ja he eivät suostuneet minua hoitamaan ellen kirjautuisi sairaalaan viideksi päiväksi(!!!). Lähdin sitten turhautuneena ja kiukkuisena takaisin kotiin. Loppu hyvin kaikki hyvin; sain hoidettua paiseen hyvin kotikonsteinkin ja lopulta se tyhjeni hiljalleen itsekseen. Nyt sunnuntaina olo on taas kuin uudesti syntyneellä. En tiedä mitä näiden nielutulehdusten kanssa tekisi.... Tämä oli jo kolmas, ja melkein kerran kuukaudessa ne tuntuvat palaavan. Tällä kertaa vaadin 10 päivän antibioottikuurin, jonka pitäisi ehkäistä uusiutumista. Jos se kuitenkin vielä kerran uusii, marssin erikoislääkärille ja vaadin nielurisojen poistoa. Ei tuota tautia kestä enää yhtään kertaa. Koskaan en eläessäni ole yhtä kipeä ollut. 

Valitan, että tämänkertainen postaus menee vähän tajunnanvirraksi ja sitä on ehkä vähän vaikea seurata. Yritän kuitenkin kirjoittaa kaikki tapahtuneet ylös. Palatkaamme siihen poliisilaitosreissuun. Jätin siis perjantaina paperit toimistolle, maanantaina olisi pitänyt hakea valmis lappunen. Maanantaina olin kuitenkin matkasta uupunut, enkä jaksanut lähteä poliisiasemalle aamulla. Illalla Mary kertoi, että poliisit olivat soittaneet hänelle ja sanoneet, että meidän pitää mennä laitokselle yhdessä. Niinpä tiistaina - kuumehouruisena - lähdin yhdessä Maryn kanssa poliisilaitoikselle. Helppo ja nopea paperin haku ei ollutkaan ihan niin helppo ja nopea operaatio kuin olisin odottanut. Ensinnäkin paperia täytettiin kiinalaiseen tyyliin etanavauhdilla. Kun tämä oltiin puolessa tunnissa saatu tehtyä, oli vuorossa sättiminen, koska en ollut tehnyt rekisteröintiä ajoissa. Tällä kertaa minut kuitenkin armahdettiin (kiitos Maryn!) sakoista ja annettiin vain varoitus... Mitä lie sekin sitten mahtaa tarkoittaa. Seuraavaksi minut pistettiin putkaan... No, ei vaiskaan mutta siltä se tuntui! Meidät vietiin kalteriovella lukittuun piharakennukseen, jossa pari poliisia elokuvamaisesti istuivat jalat pöydällä polttamassa tupakkaa. Minusta otettiin siis semmoiset suspect-valokuvat pään joka sivulta ja sormenjäljet jokaisesta kämmenestä löytyvästä solusta. Ja jos joku luulee että kyseessä oli nopea operaatio niin ehei! Poliisisedät pääsivät varmaan ensimmäistä kertaa leikkimään hienoilla aparaateillaan ja sehän ei käynyt ihan käden käänteessä. Lopulta sain paperin käteen allekirjoitettuani sen ja sinetöityäni sormenjäljillä... Ihan kuin kyseessä olisi joku oikeasti tärkeäkin lappunen... Tähän koko sirkukseen tuhlautui yhteensä pari tuntia. Marykin sanoi, että ei ihme ettei kukaan käy rekisteröitymässä, kun siitä on tehty näin vaikeaa. Taidanpa itsekin jättää ensi kerralla käymättä...

Nyt puoli viikkoa töistä pois oltuani ja sängyssä maattuani palan halusta päästä huomenna takaisin sorvin ääreen. Olen vihdoin vähän päässyt hommassa jo jyvälle ja vauhtiin. Toivon, että loppukuu menee nopeasti ohi, koska äiti ja Darran tulevat molemmat maaliskuun vikalla viikolla tänne. Tuskin maltan odottaa!

Ohhoh, huomasinpa juuri että huomenna tulee täyteen 200 päivää Kiinassa! Aika rientää... Hassua, sillä sen sijaan että juhlisin oloani täällä, on alkanut koti-ikävä vähän kolkuttamaan ja varsinkin sairasvuoteella maatessani olisin tuhat kertaa mielummin ollut kotona Suomessa kuin täällä. On hiljalleen vähän alkanut tulla Kiina-mitta täyteen. En tiedä, onko tämä ohimenevää ja vain sairaudesta johtuvaa, vai alkaako tästä nyt kova kaipuu joka raukeaa vasta päästyäni Helsinki-Vantaalle. Epäilen ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta sen näkee sitten. Eipä tässä enää montaa kuukautta ole kärvisteltävänä... Jos vaan pysyisi terveenä!