Trans-Siperian junamatka on ollut yksi suurista matkustushaaveistani jo pitkän aikaa. Olen aina inhonnut lentämistä, joten ajatus hitaasta matkanteosta vaihtuvien maisemien vilahdellessa ohi ei kuulosta ainoastaan romanttiselta, vaan myös uskomattoman kiehtovalta tavalta siirtyä toiselle puolelle maapalloa. Olen kasvanut koko lapsuuteni ympäristössä, jossa venäläinen kulttuuri on ollut läsnä. Lisäksi olen nuorempana reissannut Venäjällä lukemattomia kertoja, yöpyen jos jonkinlaisessa torakkamotellissa ja neuvostoajan leirikeskuksessa. Siksipä minulla onkin mielestäni valmiudet melko realistisiin odotuksiin matkan suhteen: kyseessä ei ole mikään luksusretki vaan hermoja koetteleva, mutta samalla aintlaatuinen kokemus. Henkeen ja vereen ikuisena heppatyttönä lisäksi pikapysähdys mongolian tasangoilla poniratsastuksen merkeissä olisi yksi ämpäri vähemmän bucket listilläni.

Päätettyäni lähteä Beijingiin vaihtoon ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minulla on vihdoin oiva tilaisuus toteuttaa Trans-Siperian haaveeni. Vaikka olenkin reissannut melko paljon yksin ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että on parempi lähteä reissuun yksin kuin olla menemättä ollenkaan, Trans-Siperia on yksi niistä harvoista matkoista, jolle ei minun mielestäni ole lähteminen yksin. Ainoa tapa selvitä puuduttavan pitkästä taipaleesta ja juopuneista kanssamatkustajista on jakaa kokemus jonkun kanssa. Valitettavasti ystäväpiirini koostuu suurimmilta osin seikkailunhaluttomista (tai ehkäpä vain itseäni huomattavasti järkevämmistä) ihmisistä; kukaan ei tuntunut syttyvän ajatuksesta viettää pari viikkoa Siperian sydämen läpi luikertelevassa peltipurkissa. Niinpä jouduin lopulta hautaamaan haaveeni Siperianjunasta ja häntä koipien välissä kiiruhdin ostamaan lentolipun tutulle ja turvalliselle Finskin yölennolle.

Junamatka on jäänyt kuitenkin kummittelemaan mieleeni, ja olen soimannut itseäni tosireissaajan asenteen puuttumisesta. Tuntuu, kuin olisin pettänyt itseni! Tänään kuitenkin koin valaistumisen. Selasin Yle Areenaa ja törmäsin sattumoisin Vice-dokumenttiin North Korean Labor Camps. Sen lisäksi, että se oli aivan erinomainen ja varsin viihdyttäväkin dokumentti, näytti se myös todentuntuisen ja vähemmän romanttisen kuvauksen Trans-Siperian junamatkasta. Yht'äkkiä en enää ollutkaan ihan niin harmissani Siperia-seikkailun väliin jäämisestä... Lähinnä kiitin jotain yliluonnollisia voimia siitä, etten päättänyt lähteä reissuun yksin. Kuinka olisinkaan yksikseni selvinnyt paikallisten pikkugansterien selkkauksista tai junavaunun jakamisesta hikisten ja vinanhuuruisten venäläismiesten kanssa??? Vaikka olin tästä realistisemmasta puolestakin varsin tietoinen, olen tähän mennessä menestyksekkääasti sysännyt nämä ajatukset mieleni kauimpiin sopukoihin ja keskittynyt lähnnä niihin maalaisromanttisempiin mielikuviin, Baikal-järven kiilto silmissä. Kiitos Shane Smithin (elokuvan toimittaja), mielikuvani on nyt kokenut tervetulleen reality checkin. 

Dokumentti on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Jos olet Suomessa, voit katsoa sen ylläolevasta linkistä, mutta se on katsottavissa myös osissa Vicen omalla sivustolla. Vaikka olenkin nyt puolituntisen selostanut Trans-Siperian junasta, dokumentin varsinainen aihe on kuitenkin Pohjois-Korean työleirit Venäjällä. Pohjois-Korea kiehtoo aiheena aina, ja itse en ainakaan ollut tietoinen näiden leirien olemassaolosta. Mitäpä veli Un ei keksisi rakkaan kansansa päänmenoksi...