Nepaliin minulla ei varsinaisesti ollut mitään matkasuunnitelmaa, mutta Suomessa kysellessäni nepalilaisilta vinkkejä matkan suhteen, melkein kaikki sanoivat että mene käymään Pokharassa. Pokhara on kylä järven rannalla, Annapurnan suojelualueen kupeessa. Monet trekkaajat lähtevät täältä esimerkiki Poon Hillille, mistä on hienot näkymät Annapurnan ja Himalajan vuoristoon. Meillä oli kuitenkin aikaa Pokharassa vain yksi yö, joten minkäänlaiselle trekille emme valitettavasti ehtineet. Esimerkiksi Poon Hillin trekki veisi noin 4-5 päivää. Lähemmälle Sarangkotin näköalatasanteelle olisi ollut matkaa vain 10 km, MUTTA. Pokharassa ollessamme sää oli erittäin kuuma ja kostea, jopa paikalliset sanoivat että ilmankosteus oli epätavallisen korkea. Pokhara on myös yksi pahimmista paikoista sadekautena, sillä siellä sataa eniten lähes koko Nepalin alueella. Meidänkin pikavisiitin aikana ehti sataa pitkin päivää, mikä rajoitti hieman tekemismahdollisuuksia. Harmi sinänsä, mutta minkäs teet. 

Nepalilaisten, joiden kanssa olin keskustellut Suomessa, mielestä matka kestää "vain pari tuntia" bussilla, ja kartallakin reitti näyttää suht suoraviivaiselta. Siksipä olinkin hyvin yllättänyt, kun matka kesti yhteen suuntaan kahdeksan tuntia Kathmandusta, ja tie oli kaikkea muuta kuin suora ja tasainen - matkaa tehtiin pitkin kuoppaisia vuoristoteitä. Yksi epämiellyttävimmistä bussimatkoista ikinä! Tiet olivat suurimmilta osin päällystämättömiä, minkä johdosta ilmassa oli paljon pölyä ja saasteita. Onneksi bussissa sentään oli ilmastointi, vaikka tuskin se saasteita suodattaa kovin tehokkaasti. Kiitin onneani että olin aiemmin keväällä nielurisaleikkauksessa, muuten olisi tältäkin reissulta aivan satavarmasti jäänyt matkamuistoksi nielutulehdus...

Bussi maksoi 1000 NPR eli noin 8 euroa. Se pysähtyi matkan aikana moneen kertaan ja kerran pidempään, noin puolen tunnin verran, tienvarsiravintolassa. Mutkaisen tien takia ei tosin tehnyt mieli paljoa syödä, sillä matkapahoinvointi oli vihoviimeinen asia, jota tältä mutkaiselta ja kuoppaiselta matkalta toivoi. Onneksi siltä vältyttiin, ja saavuimme vihdoin Pokharaan, kahden-kolmen maissa, lähdettyämme Kathmandusta seitsemältä aamulla. Pokhara vaikutti ensisilmäyksella ihanan rauhalliselta verrattuna Kathmanduun, ja siksi päätimmekin kävellä bussiasemalta Lakesideen, joka on siis kaupunkin "keskusta". Kartalla matka näytti lyhyeltä, mutta kuumuudessa, kamoja raahatessa, matka tuntuikin lopulta melko pitkältä, vaikka pysähdyimme puolessavälissä ensimmäisen kelvollisen näköisen ravintolan kohdalla ja nautimme mainion lounaan. Loppujen lopuksi meillä ei jäänyt paljon aikaa vietettäväksi Lakesidessa, sillä olimme sopineet hotellin kuskin hakevan meidät klo 18. Päätimme siis käyttää jäljellä olevan ajan seuraavan päivän aktiviteettien järjestämiseen.

Olimme sopineet jo ennen Pokharaan menoa, että koska aikaa ei ole tarpeeksi trekkaukselle, olisi kiva käydä ratsastamassa Pokharassa. Se vissiin onkin aika suosittu aktiviteetti, sillä melkein jokainen matkatoimisto sitä tuntui tarjoavan. Minulle ratsastaminen on erittäin lähellä sydäntä ja tykkään myös "keräillä" ratsastusmuistoja ympäri maailmaa. Hung-Yikin tuntui tykkäävän ratsastuksesta kun kävimme ratsastamassa issikoilla Punkaharjulla. Vaihtoehtoina oli puolen päivän (eli noin 2,5 h) vaellus tai koko päivän (n. 5 h) vaellus. Päädyimme lyhyempään, 2,5 h ratsastusretkeen, sillä lähtisimme vielä illalla yöbussilla takaisin Kathmanduun. Lyhyemmällä reissulla ratsasteltiin järven rantaa pitkin, pidemmällä olisi päässyt esimerkiksi Sarangkotiin. Ensi kerralla valitsisin ehdottomasti Saragkotin, mutta sitä varten pitäisi kyllä olla eri vuodenaikakin, sillä nyt ilma oli ihan liian kuuma pitkälle ratsastusretkelle. 

Kun saimme ratsastusretkemme ja bussilippumme vihdoin hoidettua matkatoimiston ystävällisen naisen kanssa, oli aika lähteä sopimaamme noutopaikkaan odottelemaan kuskiamme. Valitettavasti kuski oli myöhässä pitkät 45 minuuttia, jotka odottelimme tien varressa sen sijaan, että olisimme vaikka voineet kierrellä Lakesidessa. Kun hän vihdoin tuli paikalle, kävi ilmi ettei kyyti edes ollut ilmainen (kuten olimme luulleet), vaan jouduimme pulittamaan siitä 1000 NPR per suunta eli saman verran kuin bussilipustamme Kathmandusta Pokharaan! Mutta eipä siinä auttanut mukista, matkaa hotellille oli 15 km ja se sijaitsi vuoren huipulla, joten käveleminen ei tullut kuuloonkaan. Saavuttuamme vihdoin hotellille alkoi melkein saman tein sataa kaatamalla, minkä vuoksi suunnitelmamme haikata läheiselle World Peace Pagodalle peruuntui. Sade ei siis ollut vain "pientä tihkua", vaan ihan järkyttävän märkää, pulleaa ja läpitunkevaa kaatosadetta - siis todellista monsuunisadetta. Olimme siis pakotettuja jäämään hotellille nököttämään. Olimme valinneet hotellin sen mahtavien näkymien vuoksi. Kirkkaalla säällä hotellilta näkyi lumihuippuiset vuoret järven yllä, yksi niistä asioista jonka olisin todella toivonut näkeväni Nepalissa. Tietenkin kaatosateella näkyvyys oli täysi nolla. Hotelli oli kuitenkin muuten todella mukava, sen pitäjä oli helyyttävä herrasmies joka otti meidät vastaan kuin perheenjäseninä. 

Seuraavana aamuna heräsimme jo viiden aikaan aamulla toiveena nähdä edes vilaus vuorijonosta auringonnousun aikaan, sillä kuski oli uumoillut että aamulla pitäisi olla kirkas ilma, jos kerran illalla satoi. No, arvatakin saattaa että näkyvyyttä ei ollut juuri lainkaan ja lähimmätkin vuoret olivat tiheän usvan peitossa. Sade oli kuitenkin suurimmilta osin lakannut, joten päätimme nyt kävellä pagodalle. Matkan piti olla vain 10 minuutin kävelymatka, mutta kosteassa kuumuudessa se osoittautui hieman rankemmaksi, varsinkin kun pagodalle piti kiivetä ylös portaita. Uskokin meinasi puolessavälissä loppua, sillä tajusin ettei minulla ollut yhtään rahaa mukana ja olin muutenkin varma että koko nähtävyys olisi suljettu - olihan kello vasta noin viisi aamulla. Iloksemme kuitenkin huomasimme perille päästyämme, että vaikka pagoda varsinaisesti avautui vasta kuudelta, pääsi alueelle kuitenkin vapaasti kävelemään. Emmekä olleet ainoita, vaikka saimmekin suurimmaksi osaksi olla ihan omassa rauhassamme, mikä tuntui vaihteeksi todella mukavalta.

Olimme sopineet, että sama kuski tulisi hakemaan meidät aamulla puoli yhdeksän aikaan, sillä olimme sopineet ratsastusretkemme alkavaksi yhdeksältä aamulla. Myöhemmin ajateltuna harmitti, että vietimme hotellilla vain niin lyhyen aikaa. Hotelli oli näkymiensä takia melko kallis, mutta sen lisäksi myös hyvin hyvin viihtyisä ja kauniilla paikalla. Vaikkei lumihuippuisia vuoria näkynytkään, olivat näkymät myös toiselle puolelle henkeäsalpaavat ja luonnon rauha melkein hypnoottista. Täällä olisi mielellään lepuuttanut mieltään päivän tai pari - ilman että olisi välttämättä tarvinnut lähteä mihinkään. Ratsastusretken sopiminen aamulle oli kuitenkin taktinen veto, sillä aamulla ei ollut vielä ihan niin kuumaa kuin iltapäivällä, ja ratsastuksen jälkeen jäisi vielä aikaa kierrellä Lakesidessa. Saapuessamme yhdeksältä matkatoimiston eteen, ponit odottelivatkin meitä jo puuhun sidottuina, kaikeksi yllätykseksemme. Saimme jättää tavaramme matkatoimistolle ystävällisen tädin hoiviin, ja hyppäsimme heppojemme selkään. Kypäriä meille ei annettu sillä niitä ei kuulemma tarvittu. Niinpä pistin päähäni lippiksen suojaamaan auringolta. Aurinkorasva oli valitettavasti unohtunut Kathmanduun, ja sille olisi kyllä ollut tarvetta, kuten harmillisesti sain huomata ratsastuksen aikana...

Ponit olivat aika lailla "automaattivaihteisia", eli kävellen mukanamme kulkenut "ohjastaja" antoi niille vain äänimerkin ja lähetti ne matkaan, ja ne kulkivat automaattisesti possujunana Lakesiden katuja. Reittimme oli suoraa tietä, ensin Lakesiden keskustan läpi, sen jälkeen järven rantaa myötäillen, autotietä pitkin kohti järven pohjoisrantaa. Pohjoispäätyyn päästyämme käännyimme vain ympäri ja tulimme samaa reittiä takaisin, mikä oli hieman tylsää. Olisin toivonut hieman enemmän "off roadia", mutta se on varmaan aika mahdotonta jos lenkin vetäjä on itse jalan matkassa. Tämän vuoksi menimme myös koko lenkin käyntiä, sillä kukapa sitä nyt jaksaisi hölkätä hevosten perässä siinä kuumuudessa. Niin ja siitä aurinkorasvasta - koko lenkkimme ajan ilma oli mitä mainioin ja aurinko porotti täydeltä taivaalta. Ei siis satanut, mikä oli ihanaa, mutta toisaalta poltin aika lahjakkaasti suojaamattomat olkapääni. Onneksi en pala kovin herkästi, joten palovammat olivat melko vähäisiä, mutta muistoksi jäi ihan karseat rusketusraidat urheiluliivi-toppi -kombosta. 

Kävipä muuten yksi insidenttikin. Pidin ratsastusretken ajan mukanani goprota, ja se oli minulla repun verkkosivutaskussa, missä se pysyi ihan hyvin kun pidin reppua etupuolella. Lenkin puolessavälissä pysähdyimme kuitenkin järven rannalle ottamaan kuvia, ja kuvien ottamisen ajaksi heilautin repun selkäpuolelle. Uskon siis, että olen tällöin vahingossa tiputtanut goproni, sillä tultuamme hevosten selästä alas ja istuttuamme hetkeksi levähdyspaikalle järven rannalle, huomasin kamerani olevan poissa. Lähdin tietysti heti etsimään sitä ruohikosta, ja hetken etsittyäni pari nepalilaista miestä jonkinnäköisissä työasuissa huikkasivat ja kysyivät mitä etsin. En sanonut heille aluksi mitään, mutta kun he kysyivät etsinkö goprota, nostin katseeni. He rupesivat vaatimaan minulta rahaa kameraani vastaan ja tunsin itseni aivan voimattomaksi. En tietenkään halua palkita ketään rahallisesti varastamisesta, mutta toisaalta haluaisin kyllä kamerani takaisin... He sanoivat, että he saavat nyt pitää sen, koska löysivätkin sen. Ai että suututti. Pyysin heitä edes näyttämään kameran ensin, ja yksi miehistä pienen taivuttelun jälkeen suostui kaivamaan sen paitansa sisältä, johon hän sen oli käärinyt piiloon. He vielä kehuskelivat, kuinka hyvä kamera olisi varjoliitäessä. He olivat siis varmaan ajatelleet vain kaupata sen ensimmäiselle vastaantulevalle turrelle, joka kaipasi aktiivikameraa. Onneksi paikalle tuli lopulta ratsastusretkemme vetäjä, joka sanoi miehille muutaman valitun sanan, joiden jälkeen miehet luovuttivat kameran takaisin minulle. Ahdistava tilanne silti. Onneksi mukana oli joku paikallinen, muuten olisimme varmaankin olleet aika alakynnessä...

Palattuamme Lakesideen ja hyvästeltyämme hevosemme, lähdimme KFC-lounaan jälkeen etsimään suihkupaikkaa. Ihana samainen matkatoimiston nainen jo ehdotti, että voisimme käydä suihkussa hänen kotonaan, mutta päätimme silti etsiä jonkun hostellin missä saisimme suihkutella, säästääksemme häneltä vaivan. Pienen etsinnän jälkeen löysimme hotellin jossa oli uima-allas, joka olisi muuten ollut ihan täydellinen rentoutumishetki, mutta uima-asujen puuttuessa jouduimme kieltäytyään, sillä hotellilla ei ollut yhtään laina-uikkareita, emmekä halunneet ostaa uusia riistohintaan, kun molemmilla kuitenkin oli useampi pari Kathmandussa. Päädyimme siis naapurihotelliin, jossa saimme luvan suihkutella 200 NPR (1,5 €) vastaan. Suihkunraikkaina veimme vielä tavaramme takaisin matkatoimiston tädille säilytykseen. Tähän väliin pitää kehua, että kyseessä oli aivan ihana, avulias nainen. Hänen poikansa mukaan nainen - Gita - on ollut alalla jo 20 vuotta, pyörittäen yksin bisnestään Pokharassa. Nainen auttoi meitä mielellään, sillä olimme päivän ainoat asiakkaat(!). Monsuunikautena Pokharassa on kuulemma ihan kuollutta. 

Yksi Pokharan must-do -jutuista on veneretki järvellä. Vaihtoehtoja oli joka lähtöön; sai soudella itse, avonaisella veneellä, katollisella veneellä tai venemiehen soutamana. Koska ilma näytti sateiselta, päädyimme katolliseen veneeseen venemiehen soutamana, vaikka se olikin kallein vaihtoehto. Lisäksi, koska meillä oli aikaa, menimme tunnin sijaan puolentoista tunnin veneretkelle, koska lipunmyyjän mukaan silloin pääsi näkemään enemmän. No, katollinen vene osoittautui lopulta hyväksi valinnaksi, sillä puolessavälissä alkoi yllätys yllätys sataa, vaikkakin tällä kertaa sade oli siedettävää tihkua. Veneretki oli rentouttava ja mukava tapa saada aika kulumaan. Lopulta kun meillä tuntui olevan aikaa niin paljon ettemme tienneet mitä sillä olisimme tehneet. 

Ilta meni käytännössä vain bussin lähtöä odotellessa. Menimme ravintolaan syömään, vaikka meillä ei ollut edes nälkä - olimmehan aiemmin päivällä käyneet myös kahvilassa nauttimassa aivan taivaalliset vohveliannokset. Pohkaran parhaaksi anniksi osoittautuikin ruoka! Saimme nauttia niin mahtavista makuelämyksistä, että ne ovat jääneet mieleen parhaimpina koko Nepalin reissun ajalta.

Bussi lähti illalla klo 20. Iloksemme saimme huomata että yöbussina (ja hieman kalliimpana sellaisena, 1500 NPR), siinä oli paljon paremmat penkit ja se oli muutenkin paremmin varusteltu kuin se, millä olimme Pokharaan tulleet. Vaikka itse olen melko huono nukkumaan missään liikennevälineessä, sain kuitenkin jonkun verran torkuttua matkan aikana. Saavuimme Kathmanduun kello viideltä aamulla, ja suostuimme puoli-unisina riistohintaisen taksin kyytiin, vaikka ajomatkaa oli vain viitisen minuuttia. Tajusimme me sentään hieman tinkiä hinnasta, mutta jos olisin tajunnut matkan lyhyyden, en olisi tuostakaan hinnasta maksanut edes puolia täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Saapuminen takaisin hotelliimme tuntui kuin kotiin olisi palannut. Olimme siis pitäneet huoneemme sen aikaa kuin olimme poissa, jotta meidän ei tarvinnut pakata välissä.

Pokhara jää muistoihini sateisena, pikaisena, hieman tylsänä ja turhana reissuna. Sinne olisi pitänyt lähteä paremmalla ajalla, pidemmäksi aikaa ja mielummin vaikka lentäen. Budjetin rajallisuus olikin yksi vihollisistamme tällä reissulla. Yhdensuuntainen lento Pokharaan maksaa noin 150 € ja olisi kestänyt vain puolisen tuntia. Se olisi lisännyt matkamukavuutta huomattavasti. Lisäksi parhaiten Pokharasta saa kaiken irti kun osallistuu aktiviteetteihin, joita sillä on tarjota; trekkaukseen, varjoliitoon, koskenlaskuun... Mutta kaikkia näitä varten tuleekin olla ihan eri kokoluokan matkakassa, kuin mikä meillä oli. Vaikka majoittuminen Pokharassa oli halpaa, mikään budjettimatkakohde se ei ollut. Koko Lakeside on käytännöllisesti katsoen tehty turisteille, joten hintataso esimerkiksi ravintoloissa on sen mukainen. Autenttisuus on kaukana, tosin ehkä sitä olisi päässyt näkemään jos olisi tutustunut vanhaan keskustaan. Koimme kuitenkin nähneemme aitoutta ihan tarpeeksi Kathmandussa, se ei siis ollut se, mitä me välttämättä jäimme edes kaipaamaan.