Mistäs sitä aloittaisi... Aikaisemmin syksyllä tapasimme kokenutta Pekinginkävijää Jannaa, joka jakoi meille kokemuksiaan aikaisemmilta Kiinanreissuiltaan. Puoliksi vitsillä Janna heitti, että ai niin, muistakaa sitten että kolmen kuukauden kohdalla te sairastutte todella pahasti, mutta sitten kun on keuhkot kerran tuhottu, niin sille tulee immuuniksi. No, tiedostan kyllä terveysriskit Pekingissä asumisessa ja olenkin ahkera maskinkäyttäjä. Nykyinen darth vaderia muistuttava maskini saa kaduilla katseita ja kommentteja, mutta mitäpä niistä jos 95% ilmansaasteista suodattuvat pois sen ansiosta. Viime yönä AQI-lukema nousi ensimmäistä yli 600 ja en tiedä olenko tullut vainoharhaiseksi, mutta kun kurkussa alkoi tuntua oudolta, laitoin maskin päälle nukkuessakin. Jos asuisin täällä pidemmän aikaa, investoisin ehdottomasti sisäilman puhdistuslaitteeseen!

Saavuimme KL:n aamulla ja olo oli väsynyt, mutta olosuhteisiin nähden hyvä. Lähdimme kaupungille kiertelemään ja suuntasimme Pavillion-kauppakeskukseen, jonka alakerrasta löytyi kivanoloinen food court. Lounaan päätteeksi rupesimme Sonjan kanssa katselemaan karttaa ja miettimään mitä tekisimme, kun viereemme istui ulkomaalainen mies. Kysyin häneltä, onko hän paikallinen ja osaisiko hän suositella meille jotain nähtävyyksiä. Khaled oli syyrialainen ja todella mukava herrasmies, joka lupautui lähtemään meille oppaiksi. Olimme kuitenkin sen verran väsyneitä, että kävimme katsastamassa vain Twin Towersit KLCC:ssä. Sieltä olisimme halunneet käydä yhdessä moskeijassa, mutta se oli rakennustöiden takia suljettu turisteilta. Niinpä lähdimme hotellille lepäilemään, jotta illlala jaksoime vielä lähteä Central Marketille tutustumaan kulttuuriesitykseen, mikä oli hauska.

Seuraavana aamuna heräsin kurkkukipuisena, ja aamiaisesta selviytyminen teki tiukkaa. Päätimme lähteä Khaledinkin suosittelemaan lintutarhaan, jonne joutui kävelemään melko pitkän matkan metrolta. Yksi asia, mikä Kuala Lumpurissa muuten ärsytti erittäin paljon, oli huonot opasteet! Metro oli yksi epäselkeimmistä metroista, joilla olen koskaan matkustanut. Jouduimme koko ajan tarkastamaan, että olemme matkalla oikeaan suuntaan. Lintutarhallekin oikean suunnan jouduimme vain arvuuttelemaan, ja kysyimme jokaisen risteyksen kohdalla tietä. Onneksi paikalliset olivat todella ystävällisiä ja avuliaita, ja auttoivat aina kun apua kysyi! Lopulta lintutarhakin löytyi; se oli maailman suurin lintutarha jossa linnut saavat elellä ja lennellä vapaasti. Tarha oli katettu suurella verkolla. Alueella liikkui myös apinoita vapaina. Paikka oli hieno, mutta jouduin lähtemään sieltä pois puolessavälissä, koska olin lopen uupunut. Otin taksin takaisin hotellille ja jätin Sonjan yksinään kiertelemään puistoja. Illalla treffasimme twin towerseilla, jossa kävimme syömässä Nandosissa ja katsomassa valo-vesi -showta tornien edessä olevassa puistossa. 

Seuraavana päivänä ei aamiaisen syömisestä tullut enää mitään, ja aamupäivä meni vain nukkuessa. Iltapäivällä lähdimme johonkin ostoskeskukseen, jossa haahuilin vaan zombina ympäriinsä sillä aikaa kun Sonja kävi kaupoilla. Lopulta en enää jaksanut ja sanoin, että lähden sairaalaan. Lähdimme kauppakeskuksen infosta kysymään, mistä löytäisimme läheisimmän kansainvälisen sairaalan. Meille suositeltiin kuitenkin kauppakeskuksen omaa klinikkaa, mikä sinänsä kuulosti epäilyttävältä, mutta toisaalta houkuttelevalta vaihtoehdolta, koska en jaksanut liikkua enää metriäkään. Tiesin, että kyseessä on mitä todennäköisimmin angiina ja tarvitsisin antibiootit, ja klinikalta sanottiin että he voivat ne minulle määrätä. Nopean kliinisen tutkimuksen päätteeksi 100-vuotias kiinalaispappa totesi, että minulla on 38,1 astetta kuumetta ja nieluni on erittäin turvonnut. Hän määräsi lääkkeitä joka lähtöön, ja helpottuneena lähin ne kourassa takaisin hotellille lepäilemään.

Yön aikana tuntui, että kuume alkoi hellittää, mutta kurkkukipu vain paheni entisestään. Syömisestä ja juomisestakaaan hädin tuskin tuli mitään, nieleminen oli tuskaa. Viimeisenä päivänämme KL:ssa en edes lähtenyt hotellilta mihinkään. Nukuin vain koko päivän ja toivoin koko ajan että lääkkeet alkaisivat puremaan. Sonja palasi omalta expeditioniltaan iltapäivällä, ja suositteli että lähtisimme ensiapuun katsomaan onko kyseessä kurkkupaise. Kurkkupaiseen nimittäin voin puhkaista, ja silloin kipu hellittää saman tein. Vaikka olinkiin ajatellut sinnitellä kotiin Pekingiin asti ennen kuin menisin lääkäriin, olin sillä hetkellä valmis tekemään mitä vaan että pääsisin kivusta eroon. Se oli ihan sietämätöntä! Ja enpä ollut kahteen päivään saanut mitään syötyäkään...

Lentomme lähti 22:30 ja neljän aikaan iltapäivällä suuntasimme hotellimme lähistöllä sijaitsevan yksityissairaalan ensiaspuun. Vastaanotto oli tuhottoman hidas, ja kuumehourut saivat ajan kulun tuntumaan entistä hidastetummalta. En tiedä, johtuiko se sairaalaympäristöstä ja tietoisuudesta siitä että saan kohta apua, mutta odotushuoneessa alkoi huimaamaan ihan julmetusti ja olin ihan varma, että pyörryn kohta. Pyörätuolilla minua kärrättiin ensin lääkärin vastaanotolta ultraan, jossa rajattiin pois kurkkupaise, ja sieltä tiputukseen. Sain myös kankkuun jonkun mysteeriksi jääneen ruiskeen. Ehdin olla tunnin tipassa, jonka jälkeen meidän oli pakko lähteä kohti lentokenttää. Sain mukaani uudet antibiootit ja ne kourassa viiletimme kentälle tukka putkella (mikä sinänsä ei ole ihan helppoa kun olo on kuin 10 promillen humalassa...). Lopulta pääsimme hyvissä ajoin kentälle ja koneeseenkin minut päästettiin. Olin pelännyt, että olen niin heikossa kunnossa, ettei minun anneta nousta lennolle.

Loppu hyvin kaikki hyvin, lennosta selvittiin hengissä ja kotiin oli ihanaa palata. Vaikka korvat olivat lukossa monta päivää ja suu ei aukea vieläkään kokonaan (leukalukko), voisin hiljalleen sanoa että tauti alkaa olla takanapäin. Tänään söin viimeiset antibiootit ja nyt voi hiljalleen palata takaisin normaaliarkeen.

Että sellainen loma se.